Mielipiteemme kreikkalaisista. — Kreikkalaisia patriootteja. — Kuvaus hinduista ja japanilaisista. — Afrikan ranta. — Valaistuksen väri ja räikeys. — Aleksandrian satama ja maihinnoususeikkailuja.

Huhtikuun 8 päivänä. Aamulla kulki laiva tyvenen sään vallitessa Kretan korkeavuorisen itäpään ohi, kääntyen suoraan kohti Aleksandriaa. Pian on tuo kaunis saari vain pilkkuna rusoisessa autereessa. Heitän viimeisen silmäyksen noille seuduille, koko tuolle maailmalle, jonka muinaisista kauneussaavutuksista olin saanut niin edullisen käsityksen ja jonka nykyisestäkin kansasta opin pitämään yhä enemmän. Kreikkalaisista on meillä suomalaisilla yleensä pintapuolinen ja ylimielisesti halveksiva käsitys, kun me sen sijaan kunnioitamme ja viistämme turkkilaisia lapsellisen romanttisella ja perustelemattomalla tavalla. Tosiasiahan on, että samoin kuin me kulmallamme olemme koko historiamme ajan saaneet olla Europan etuvartijana Aasiaa vastaan, kreikkalaiset ovat suorittaneet samat tehtävät omalla kulmallaan. Aasia on lähettänyt meitä vastaan venäläiset, kreikkalaisia vastaan turkkilaiset; ken haluaa, valitkoon niiden välillä, sillä molemmat ovat länsimaiselle kulttuurille ja yhteiskuntajärjestykselle yhtä vaarallisia vihollisia. Palkinnoksi siitä, että Europan äärimmäisillä kärjillä olemme suorittaneet tällaista vereen ja henkeen ulottuvaa vartiopalvelusta, on Europa kohdellut meitä kuin lapsipuolia, antanut meidän kitua ja taistella yksin, ja vasta sangen myöhään tunnustanut meidän vapautemme, senkin varoituksin ja päänpudistuksin. Eikä sillä hyvä, vaan olemmepa me vartijat itsekin olleet toisillemme tuntemattomia; me suomalaiset, kuten sanottu, olemme kohdelleet kreikkalaisia yliolkaisesti, mutta pitäneet turkkilaisista, jotka kuitenkin ovat raakalaisia. Suomessa ei muisteta, että kreikkalaiset ovat Balkanin ainoa sivistyskansa.

Eipä löytyne meillä sitä koulupoikaakaan, joka ei tuntisi tuota vanhaa ja kulunutta vitsiä armenialaisen, kreikkalaisen ja juutalaisen petollisuudesta, varsinkin kauppa-asioissa. Siitä olisi kuitenkin paras lakata puhumasta, sillä kuka heittää nykyaikana ensimmäisen kiven? Niin grekiläisten kuin prekiläistenkin keskuudessa ovat asiat tässä suhteessa nykyisin sillä kannalla, että jos papinkirjoihin merkittäisiin kaikki mitä tapahtuu, niihin saisi varustaa tavattoman tilavat lisälehdet. En usko kreikkalaista yleensä sen petollisemmaksi kuin muitakaan, ja jos heidän keskuudestaan sellaisia löytyy, voidaan vastaavat nappulat hyvin pian siirtää laudalle "kristittyjenkin" keskuudesta.

Käännyn katsomaan etelään päin, jossa tiedän olevan uuden, minulle ennen näkemättömän maanosan, jossa inhimillinen kulttuuri on ehkä aikaisimmin kohonnut kukoistukseen ja jälleen kadonnut, antaakseen tilaa uudelle, kuten luonnonlaki vaatii. Siellähän on tavallaan kaiken olo- ja lähtöpaikka, jossa elämän ja kuoleman arvoitusta on pohdittu ehkä vakavammin kuin missään muualla. Pallas Athene häipyy mielestäni ja sijalle hiipii salaperäinen Isis, pyhä, ijankaikkisen elon ja elinvoiman jumalatar.

Jouduimme sitten Indian kreikkalaisen kanssa perinpohjaiseen keskusteluun, jossa hän kuvaili kansaansa, sen nykyistä poliittista tilannetta ja sen taistelua turkkilaisia vastaan. Keskusteluun yhtyi lopuksi herra överstikin, jolla kummastukseksemme oli sangen selvä käsitys Suomesta. Mikäli häntä oikein ymmärsin, kertoi hän Kreikan hallituksen antaneen ottaa selkoa Suomen oloista, joista oli saatu se käsitys, että ne monessa suhteessa ovat mallikelpoiset. Kreikka on monivuotisen sodan jälkeen haavoja täynnä, mutta toivoo saavansa pian sodan loppumaan ja pääsevänsä parantamaan vammojansa. Raskaana näytti överstin mieltä painavan äsken Smyrnan rintamalla kärsitty kova tappio. Kerroimme hänelle edellisen illan juhlan olleen meille suomalaisille erikoisesti mieluisen senkin vuoksi, että mainehikas kansalaisemme Maksimilian August Myhrberg oli niin kunniakkaasti ottanut osaa Kreikan vapaussotaan. Tämä nimi näytti kuitenkin olevan överstille tuntematon, mutta ilahdutti häntä se, että Kreikan vapaussota saapi jo koulujemme oppikirjoissa maininnan.

Indian kreikkalainen kertoi meille sitten päivän pitkään paljon huvittavia seikkoja hinduista ja japanilaisista. "Hindu on", sanoi hän, "rakenteeltaan niin ohut, että se tuntuu meistä melkein kaamealta. Hän on tavattoman hento, eikä ruumis merkitsekään hänelle juuri mitään; sielu on ihmiselle tärkein. Hän saattaa olla niin vaatimaton, ettei hän tarvitse päivässä muuta ravintoa kuin kahmalollisen riisiä, ja hän voi aivan hyvin nukkua, jos hänellä vain on tilaa edes kyykistyä ja painaa leukansa polviensa nojaan. Oudolla tavalla muistuttaa apinasta se, että hän osaa käyttää jalkojaan ja varpaitaan tarttumisvälineinä paljoa enemmän kuin me; niinpä hän saattaa tiellä seisoessaan viskoa kiviä jaloillaan ja räätälöidessään käyttää jalkaansa perin käytännöllisenä vaatteen kiinnipitäjänä. Yleensä tuo rotu tekee sen vaikutuksen, ettei se pysty pitämään yllä valtiota ja itsehallintoa ainakaan siinä merkityksessä kuin me europalaiset nämä asiat ymmärrämme."

Japanilaisista ei ystävämme pitänyt ollenkaan. Hän kertoi heidän sodan aikana koettaneen anastaa haltuunsa koko idän kaupan ja paljon siinä onnistuneenkin, mutta epärehellisyytensä ja häikäilemättömän itsekkyytensä vuoksi sittemmin menettäneen melkein kaikki markkinansa. "Kiinalainen", sanoi ystävämme, "on kokemukseni mukaan rehellinen ja kunnollinen ihminen. Kun teet hänen kanssaan kaupan, pitää hän sanansa ehdottomasti. Mutta japanilaisesta ei yleensä saa koskaan selvää, mitä hän oikein ajattelee, eikä hänen kanssaan saa kauppaa tehdyksi, sillä hän ei koskaan anna varmaa vastausta, sanoen samalla kertaa sekä 'yes' että 'no'. Hänen mentaliteettinsa on aina salassa tuon vastenmielisen, nöyrän ja kaavamaisen kohteliaisuusnaamarin takana. Niinpä eivät Indian europalaiset liikemiehet tahdo enää olla tekemisissä japanilaisten kanssa, jotka yleensä ovat menetelleet kauppiasmaineensa hankkimisessa peräti lyhytnäköisesti, arvattavasti pitäen kaikkia muita liian tyhminä ja tulienkin itse petetyiksi. Japanilaisella ei muuten ole, päinvastoin kuin luullaan, mitään omintakeisuutta, omaa luovaa kykyä, vaan on hän yksinomaan jäljittelijä, joka nyt koettaa juosta militaristisen Europan perässä niin nopeasti kuin lyhyillä säärillään pääsee. Teistä pohjoismaalaisista voivat olot jo täällä tuntua omituisilta; samaa kummastelemme me kaukaisessa idässä. Kun näkee japanilaisten tikuillansa pistelevän nopeasti pikku kupposistaan ruokaa suuhunsa, luulisi siinä ensi silmäyksellä olevan joukon kanoja, jotka äkillisillä ja nopeilla liikkeillä nokkivat jyviä…"

Tänä iltana katselimme jo kummastellen auringon nopeata laskua. Se ei enää mennytkään viistoon taivaanrantaa kohti, vaan melkein pystysuoraan, aleten aivan silmissä. Hämärää kesti noin 30 minuuttia, jonka jälkeen tuli pimeä. Samalla syttyivät palamaan ihmeen kirkkaat ja loistavat tähdet. Meri kohoili mahtavin mainingein, ainoatakaan laivaa ei näkynyt, olimme yksin aavalla ulapalla, tasaisella vauhdilla lähestyen Afrikan mannerta. Huomenna aamulla olisimme Aleksandrian satamassa.

* * * * *

Huhtikuun 9 päivänä. Nousemme aikaisin ja menemme kannelle. Aurinko on jo hyvin korkealla ja sen säteet sattuvat kuumina kuvastinkirkkaaseen mereen. Afrikanderit ovat iloisia tuntiessaan esimakua kotimaansa kuumuudesta. "Ah!" sanoo vanhempi, "pian saamme heittää nämä kulttuurin kahleet pois ja ruveta paljain käsivarsin puuhailemaan härkien ja kameelien sekä neekerien kanssa". Jokaisella on omat ihanteensa.