Jännittyneenä tuijotan taivaanrantaan, sillä tahdon nähdä Afrikan heti, kun välillä oleva meren pinta sen suinkin sallii. Vihdoin ilmestyykin horisonttiin terävä piikki, joka kohoaa kohoamistaan; sen rinnalle ilmestyy omituisia, ilmavia, pieniä tupsuja, ja sitten piikkejä, jotka eivät voi olla muita kuin palmuja ja tehtaitten savupiippuja. Mutta tuo ensiksi näkynyt oli Aleksandrian sataman suuri majakka. Samalla tavalla oli varmaankin antiikin aikana Aleksandrian kuulu tulitorni, Pharos, jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä, ensimmäiseksi tervehtinyt merenkulkijan tervetulleeksi Afrikan mantereelle. Jo saapuu laivalle luotsi ja hiljaa höyryämme muinaiseen Eunostos- eli "Hyvän kotiinpaluun satamaan". Edessämme on Afrika, Aleksandrian kaupunki, arabialaisten kuulu "Iskanderieh".

Ensimmäinen seikka, jonka huomaan, on koko maiseman valovärityksen muutos. Monesti olen jo ehtinyt kuvata Aigeian ja Kreikan sinertävää, autereista kuulakkuutta, joka antaa kaikille näköaloille violetin kirkkauden. Egyptin valaistus sen sijaan on räikeätä, omituisesti kellertävää hehkua, ikäänkuin olisi sen ympärillä oleva suunnattoman laaja keltainen hiekka-erämaa heijastanut sen, mikä ei lienekään aivan väärä otaksuma. Taivaalla ei ole pienintäkään pilvi- tahi sumumuodostumaa, vaan on auringon valolla esteetön ja täysi loistonsa. Sen räikeys onkin niin läpitunkeva, että tunnen sen rasittavan sietämättömästi silmiäni. Varjot ovat erinomaisen jyrkät ja terävät, ja valkoisiksi kalkitut rakennukset näyttävät aivan hehkuvan. Sattuu tyyni päivä, pieninkään tuulen henkäys ei meitä virkistä ja ilma tuntuu mielestäni väräjävän kuumuudesta. Näin meistä, mutta ilmanalaan tottuneista kuuluu päivä olevan viileähkö.

Odoteltuamme parisen tuntia saapuivat laivalle lääkäri ja passien tarkastajat, joiden eteen kaikki järjestyksessä joutuivat, käveltyään ensin kohteliaasti hymyilevän lääkärin ohi. Mutta romaniatar ei malttanut odottaa vuoroaan, vaan tunkeutui muitten ohi passiherrojen pöydän ääreen. Kun nämä kohteliaasti huomauttivat, että hänen piti odottaa vuoroaan, nosti rouva heti ankaran melun, valittaen kovalla äänellä, että tämähän nyt vasta ihmeellinen maa on, kun ei täällä edes ymmärretä olla kohteliaita naisille. Passiherrat yrittivät ensin heikosti väitellä hänen kanssaan, mutta pelästyivät sitten herättämästään luonnonvoimien myrskystä ja löivät leimansa rouvan papereihin epätoivoisella kiireellä. Kun eräs ranskalainen yritti sitten lipsahtaa sisään väärällä vuorolla, loppui muutaman lihavan kreikkalaisäijän kärsivällisyys, ja kumeasti karjuen karkasi hän ranskalaisen niskaan ja heitti hänet oikealle paikalleen. Tätä kaikkea oli suomalaisen tyynellä temperamentilla erittäin soma ja virkistävä katsella.

Kaikessa tässä touhussa kului aikaa niin, että kello oli jo 1, ennen kuin niistä oltiin selvät. Koko tämän ajan oli laivan ympärillä vallinnut sanoin ja kynin kuvaamaton meteli. 19 isoa venettä, jokaisessa 8-12 tummaa, fetsipäistä miestä, muuna pukuna nilkkoihin saakka ulottuva, vyötäisiltä hiukan kapeampi paita, tunkeili koko ajan laivan ympärillä, miehistön uhatessa kiivetä kannelle, johon heillä kuitenkaan ei vielä ollut lupaa. Jokainen noista miehistä huusi niin kovalla äänellä kuin suinkin mahdollista oli, ja se merkitsee melko paljon, kun tietää, minkälaiset kamalat äänivarat näillä kansoilla on. Tungeskeleminen laivan portaiden ääressä muodostuu vihdoin selväksi tappeluksi. Miehet hyppivät veneestä toiseen, tekevät äärettömän kuvaavia eleitä ja laajapiirteisiä, sujuvia, ilmehikkäitä, koko horisontin käsittäviä käsien liikkeitä, sekä huutavat kuin hengen hädässä Kummastuneita matkustajia kohti ojentuu joka hetki satakunta rukoilevaan, liikuttavaan asentoon pysähtynyttä käsivartta, ja Aleksandrian eri hotellien nimet täräjävät ilmassa epäsointuisena mölinänä, erisuuruisten ja -voimaisten kurkkujen esille mylviminä. Kun kapteeni vihdoin; ilmoittaa, että laiva lähteekin likemmäksi laituria, jonka ääreen se nähtävästi ei halua säästääkseen laiturimaksut, lennähtävät kaikki veneet samalla tiehensä kuin lokkiparvi, ihmeen nopeasti nostaen vielä kolmikulmaisen purjeensakin vauhtia lisäämään, vaikka tuulta ei tunnukaan.

Ja kun vihdoin saavutaan lopulliseen ankkuripaikkaan ja matkustajien pois lähtö todella alkaa, syntyy jos mahdollista äskeistä kauheampi meteli. Maurilaisten merirosvojen hyökkäys kristittyyn laivaan aikoinaan mahtoi olla jotakin saman tapaista kuin tämä, sillä niin hurjasti, tarvitsematta mitään portaita tahi muita näkyväisiä kiinnitarttumispaikkoja, "entrasivat" nämä valkopartaiset fetsiniekat laivamme joka puolelta, rynnäten kamalan näköisinä oudostuneitten ja säikähtäneitten matkustajain kimppuun. Huutaen kuka minkin hotellin nimeä tarttuu yksi tuohon, toinen tähän matkalaukkuun, ja alkaa mistään välittämättä haalata sitä laitaa kohti, pudottaa jysäyttääkseen sen johonkin veneeseen. Matkustaja saa pitää silmänsä auki ja esiintyä lujasti, jos mielii säilyttää määräysvaltansa tässä mellakassa.

Tuomas, joka oli sähköttänyt hotelliin, odotti sen edustajia, eikä siis kallistanut korvaansa muille huutajille. Muodostaen kolmikulmion me lujasti ja päättäväisesti puolustimme henkeämme ja omaisuuttamme, saaden väliin pidellä tanakastikin matkalaukusta kiinni, kun joku ruskea mies oli joutunut ymmärtämään, että se oli tahdottu uskoa hänen huostaansa, eikä millään ehdolla halunnut luopua tästä väärinkäsityksestä. Pianpa ilmestyikin eteemme todella jättiläismäinen nubialainen, joka oli puettu fetsiin ja khakipukuun, näytti meille Tuomaan sähkösanomaa ja kysyi murteellisella saksan kielellä, olimmeko tilanneet huoneet Savoy-Palace-hotellista. Olimme kyllä. Saatuaan myöntävän vastauksen veti neekeri ison suunsa valtavaan hymyyn ja tarjosi meille heti hienot egyptiläiset savukkeet, joiden vertaa ei maailmassa ole. Kädenkäänteessä oli viereemme ilmestynyt kaksi muuta alempaa mustaa sielua, jotka erinomaisen taitavasti ja nokkelasti haalasivat ja hiivasivat sekä tavaramme että meidät veneeseen, jossa muutamien minuuttien kuluttua istuimme ällistyneinä, että näinkö mukavasti tämä kävikin.

Odottaessamme leijonanmetsästäjiä, joiden piti tulla samaan veneeseen, ja joilla oli rautavanteilla vahvistettuja matkatavaroita liiankin runsaasti, pitelin silmällä romaniatarta, mitenhän tästä kahakasta suoriutuisi. Hänen terävä puheensa erottui aivan selvästi tästäkin kauheasta melusta. Nytpä näin, kuinka musta egyptiläinen kiikutti kursailematta kädessään papukaijan häkkiä, heilautellen sitä niin, etteivät lintuparan kotoiset aarniometsän puutkaan liene koskaan niin huojuneet, ja vei sen neljän keikkuvan veneen yli takana olevaan viidenteen "barkaan". Toinen tuo perässä koiraa, joka panee toimitusta vastaan vastalauseensa koko sillä äärimmäisellä sisulla, joka tiedetään raivostuneella foksterrierillä olevan, mutta se ei tehoa ollenkaan: armotta heittää mätkähyttää musta mies koira paran papukaijan viereen. Sitten palaavat molemmat miehet takaisin kannelle ja saattelevat sieltä irvistellen välissään kamarineito raukkaa, joka kalpeana ummistaa silmänsä ja heitetään veneeseen kuin jauhosäkki. Sitten seuraa itse emännän vuoro. Tummat Egyptin pojat hallitsevat häntä tanakasti käsivarsista, luoden hänen pyylevyyteensä ihailevia ja nälkäisiä silmäyksiä, ja — ihme on tapahtunut: rouvan suu avautuu kyllä toisinaan kuin maalle joutuneella kalalla, mutta ääntä ei enää kuulu; äänijänteet ovat tilanteen herättämän kauhun vuoksi herpautuneet. Mustat miehet hyppyyttelevät häntä kuin tynnyriä veneen laidalta toiselle, riemuitsevan näköisinä kuin orjakauppiaat, jotka kerrankin ovat saaneet kaapatuksi oikein lihavan, vaativintakin muhamettilaista makua tyydyttävän saaliin. Valjuna ja vaisuna vaipuu rouva parka papukaijansa ja muiden kotieläintensä viereen.

Niin päästiin vihdoinkin maihin, mutta siellä oli vielä kestettävä tullitarkastus. Kun oli jonotettu aikansa ja annettu pois laivalla saadut koleerattomuustodistukset, päästiin itseensä varsinaiseen tullihuoneeseen. Paitsi tärkeinä häärääviä fetsipäisiä virkamiehiä, jotka näyttivät toimittavan kaikkea muuta mahdollista, mutta eivät virkaansa kuuluvaa tavarain tarkastusta, saattoi tässä harmaassa, likaisessa ja ikävässä paikassa nähdä valitun kokoelman Aleksandrian hyvin arvoisaa jätkäsäätyä. Mikä huuto ja pauhu taaskin, mitkä kuvaavat, epätoivoiset, suuria ympyröitä tekevät käsien liikkeet! Mikä ihmeellinen, melkein ebenholtsista vaaleaan kahviin vaihteleva ihmisten väri! Kasvojen piirteissä, solakassa vartalossa, pitkissä säärissä, pystyissä olkapäissä, pitkissä käsivarsissa — siinä oli kaikessa jotakin tuttua, tuntua kuvapatsaiden egyptiläisistä. Olipa joskus kuin olisi itse Ramses astunut elävänä eteemme ja ruvennut kauppaamaan meille kahvia ja limonaadia. Silmät ovat mantelimaiset ja niissä on erikoisen syvä ja tumma kiilto, kuten joskus oikein väärentämättömällä mustalaisella. Noita ihmisiä saattaa unohtua katselemaan aivan hypnotisoituna, kunnes täytyy nipistää itseään käsivarresta ja kysyä, onko tämä unta vai totta.

Jollakin salaperäisellä tavalla — luultavasti lyöden kielellään kaikki estävät voimat tainnoksiin — on romaniatar selvinnyt ensimmäisenä kaikkine tavaroineen ja eläimineen tarkastusmiehen ääreen. Kaunopuheisempia ja sitkeämpiä esityksiä siitä, ettei mitään tullattavaa ole, lienee harvoin annettu ainakaan kreikan, turkin, ranskan ja englannin kielen sekoituksella, ja pyytävämpiä ja lempeämpiä, viettelevämpiä katseita ei liene juuri useammin publikaaniin suunnattu kuin tällä hetkellä, mutta ihme kyllä se kaikki oli aivan turhaa. Nuoruudestaan huolimatta pysyi egyptiläinen tunteettomana, matka-arkut avattiin, ja niin paljastui sekä hänen että muiden ihmettelevien silmien eteen valittu sarja silkkiä ja samettia, vanhoja ja uusia korsetteja, leninkejä ja suuri paljous kaikenlaisia, naispukuihin kuuluvia salaperäisiä vaatekappaleita, jotka lopuksi paiskattiin arkkuun takaisin sikinsokin. Tuntuipa siltä, että koko rakennus vapisi niistä murhaavista sanoista ja silmäyksistä, joita romaniatar tämän johdosta sinkahutteli ympärilleen.

Leijonanmetsästäjien tullitarkastus oli myöskin erikoinen tapaus. Kun heidän laajoista laukuistaan löytyi kaikenlaista, joka ei ollut tullivapaata, ja virkamies rupesi laskemaan maksettavan määrän suuruutta, vei toinen vapaaherroista hänet vähän syrjemmälle. Kuulin hänen kuiskuttavan: "Pitääkö minun todellakin maksaa täällä tullia?" ja samalla hän näytti lompakostaan turkkilaista puolenkuun merkkiä, joka vastaa Saksan rautaristiä. Merkin nähdessään egyptiläinen heti pisti kynänsä taskuun, kumarsi ja sillä oli asia selvä. Tämä oli ensimmäinen huomaamamme merkki siitä, kuinka egyptiläisten suosio eri kansallisuuksia kohtaan oli jakautunut.