Selvittyämme mekin vuorollamme tullista lähdimme ajamaan hotelliin. Tullialueen portilla oli kuitenkin vielä ruumiillinen tarkastus, jonka musta konstaapeli toimitti siten, että hän juhlallisesti, ikäänkuin siunaten, siveli meidät hartioista jalkateriin saakka, julistaen lopuksi: "All right!" Tarkoituksena lienee estää aseitten vientiä kaupunkiin. Peräti väsyneitä olimmekin jo hyvään ja kodikkaaseen hotelliin päästessämme, jossa meidät ystävällisesti otti vastaan saksalainen portieri, lihava kuin tynnyri.
Siihen loppui taas Simeonin "lokikirja".
XL.
Hotelli. — Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. — Katuelämää arabialaiskortteleissa. — Hautajaiset. — Serapeum, Pompejuksen pylväs ja katakombit. — Kirkkoisä Kyrillus. — Egyptin pumpuli. — Häät. — Mehemed Ali. — Pääskyset. — Kuningaspalmu. Eläintarha ja peipposet. — Englantilaisviha.
Vaikka veljekset olivat matkallansa ehtineet saapua jo monelle uudelle paikkakunnalle ja siis kokea siitä johtuvat tunnelmat, heräsivät he kuitenkin huhtikuun 10 päivän aamuna aivan erikoisessa mielentilassa. Olihan jo hotelli sinänsä jotakin uutta, joka kyllä ansaitsi huomiota.
Se oli täysin europalainen, upeampi ja suuremmilla mukavuuksilla varustettu kuin ainoakaan niistä, joissa he tähän saakka olivat olleet. Näki kaikesta, että rikkaat englantilaiset olivat tottuneet Egyptissä viruessaan vaatimaan ei ainoastaan länsi-, vaan vieläpä itämaidenkin mukavuuksia, oli sitten kysymyksessä ruoka, juoma tahi muut elämän välttämättömyydet. Erikoisuutena olivat nubialaiset palvelijat, jotka puettuina fetsiin, valkoiseen paitaan, vyötäisillä punainen vyö, ja pehmeisiin sandaaleihin, liikkuivat äänettöminä ja auttavaisina joka paikassa kuin varjot. Ainoastaan ylikyypparit ja muut sellaiset johtohenkilöt olivat valkoisia. Nuo mustat ihmiset, joiden väriin tottui aivan pian, olivat erinomaisia palvelijoita, tarkkoja työssään, vaatimattomia ja ennen kaikkea aivan mykkiä, puhuen vain vaadittaessa. Kun veljekset siis söivät aamiaistansa, johon Egypti oli antanut runsaasti hedelmiänsä, ja pari tällaista mustaa miestä noudatti heidän toivomuksiaan ennen kuin ne oli ehtinyt lausuakaan, tunsivat he olevansa kuin itämaisia pashoja, joiden elämä satujen mukaan on tällaista herkuttelemista ja nautiskelemista hyllyvillä ottomaaneilla. Virkeinä ja uteliaina lähtivät he sitten ulos tutustumaan Aleksandrian kaupunkiin.
Ihmeellinen maa, jossa ei tähän aikaan koskaan tarvitse pelätä eikä toivoa sadetta, sillä sitä ei tule. Aurinko nousee joka aamu pilvettömälle, huikaisevan kirkkaalle taivaalle, ollen puolen päivän kohdalla jo tähänkin vuoden aikaan niin korkealla, että täytyy melkoisesti kallistaa päätänsä taaksepäin voidakseen sen nähdä. Sen säteillä on polttavan läpitunkeva voima, eikä mielellään juuri sen hehkussa oleskele, jos vain voi sen välttää. Tänään tuntuu kuitenkin raitis merituuli, joten varjossa on vain kohtalaisen lämmintä, kuten meillä parhailla helteillä.
Oppaana hotellin suosittelema, vanhanpuoleinen ja parraton arabialainen, joka tahtoo olla europalaisesti puettu, koskapahan on vetänyt paitansa päälle kuluneen kesäpalttoon, lähtevät veljekset liikkeelle, ajaen ensin sataman puolella olevaan arabialaiseen kaupunginosaan. Katuelämä on täällä vielä eloisampaa kuin Konstantinopolissa ja täällä näytään todellakin kokonaan elettävän kadulla. Siinä suoritetaan kaikki työ, siinä parturoidaan, kirjoitetaan, juodaan kahvia ja jutellaan. Veljellisessä sovussa, vaikkakin kaikki kirkuen kuin hengen lähdössä, siinä työskentelevät sepät, suutarit ja fetsintekijät — päähineen oikea nimi lienee "tarbush" —, keittelevät merkillisiä ruokiansa kokit, myyskentelevät makeisten kauppiaat vastenmielisen näköisiä herkkujansa j.n.e. Laihat, pitkäsääriset kanat, ja kaikkialla läsnäolevat lampaat puikkelehtivat ihmisten jaloissa. Pilvenä pörisee joka paikassa kärpäsiä, tunkeillen kaikkialle, missä on likaa — ja sitähän on joka paikassa — ja ruoka-aineita. Onpa tuossa eräs leipuri levittänyt kadun reunalle koko limppuvarastonsa ja joka limpun pinnalla kuhisee kärpäsiä armeijoittain. Kaiken tämän melun ja kohinan keskellä, seinän vierellä tahi jossakin nurkassa, saattaa liikkumattomana istua joku vanha musulmanni, uneen tahi unen kaltaiseen pyhään mietiskelyyn vaipuneena. Hänen kasvoillaan ja käsillään on kärpäsiä niin että kuhisee, aurinko paahtaa häntä täydellä terällä, ohi kulkijat tyrkkivät häntä, mutta hänen rauhaansa ei nähtävästi mikään voi häiritä. Tuossa istuu käsi ojona musta kerjäläisnainen, ja lapsi nukkuu hänen sylissään raskasta, tiedotonta onnen unta. Tuossa astuu sokea, tunnustellen kepillänsä tietä tungoksessa ja ojennellen väliin kättänsä almun saantia varten. Huntupäisiä, mustiin puettuja naisia istuu kauppojen ovilla tahi kadulla vilkkaasti puhellen, ja kaikissa pikku kahviloissa tungeksii kovasti kansaa, jutellen, juoden kahvia ja pelaten korttia. Kauan ei tarvitse Aleksandrian arabialaiskortteleissa harhailla, ennen kuin huomaa, että Konstantinopolin itämaisuus sittenkin on, aitoudestaan huolimatta, ikäänkuin sinne muutettua, jotavastoin se täällä on kotonaan, kuin syvän ja suuren meren näkyvissä olevana pintana.
Äkkiä kuulemme takaamme, ajaessamme erästä syrjäkatua, vihlovia valitushuutoja. Ohitsemme menee joukko naisia. Eräs heistä itkee jonkunmoista valittavaa säveltä, jonka jälkeen muut taas puhkeavat valitushuutoihin. Kysymyksessä ovat hautajaiset. Ruumis on viety hautausmaalle ja haudattu sinne, kasvot Mekkaan päin, ja nyt palaavat itkijänaiset surutaloon takaisin. Opas, joka tuntuu olevan harras moslemi, lausuu veljeksille vakavasti ja kyynelsilmin: "Sitä tietä täytyy meidän kaikkien mennä. Sanottehan te frankitkin: Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Häivähdys vakavaa tunnelmaa valtasi mielen katsellessa omituista kulkuetta ja ukon silminnähtävää liikutusta. Älkäämme olko liian itserakkaita, vaan myöntäkäämme, että moslemien sydämessä voi liikkua aivan yhtä syvä ja vilpitön uskonnollinen tunne kuin millä europalaisella tahansa.
Tämä hautauskulkue sattui veljesten kohdalle sopivalla hetkellä, sillä olivathan he juuri menossa n.s. Serapeumiin, Ptolemaiosten perustaman Serapis-palveluksen muinaisen, kuulun temppelin paikalle. Sanotaan tässä olleen rakennuksen loistossaan vetäneen vertoja Roman Kapitoliumille. Serapis oli manalan, kuoleman ja tautien jumala, jonka palvelus levisi koko Roman valtakuntaan, ja lienee, kuten sen rinnalla Isiksen palvelus, ollut salamyhkäisten menojen mielikuvitukseen vetoavaa uskontoa. Nyt ei paikalla ole mitään muuta kuin korkea graniittipilari, n.s. Pompejuksen pylväs, tehtyjen kaivausten jälkiä sekä sarja maanalaisia käytäviä, joita liian vaativasti sanotaan "katakombeiksi". Pompejuksen pylväs on kuitenkin suurin vanhasta Aleksandriasta säilynyt muistomerkki, peruskivineen lähes 27 m korkea, juuresta lähes 3 m läpimitaten. Kapiteeli on korinttilainen. Se on saattanut kuulua muinaiseen Serapis-temppeliin, mutta Pompejuksen kanssa ei sillä ole ollut mitään tekemistä; nykyiselle paikalleen sen lienee pystyttänyt keisari Teodosius, ehkä muistoksi siitä, että oli saanut hävitetyksi Serapeumin. Ansaitsipa todellakin moinen fanaattisen uskonkiihkon barbaariteko itselleen muistomerkin. Teodosius ja hänen mielisairaat munkkihurjurinsa saattaisivat kääntyä haudassaan, jos kuulisivat, kuinka perin tarpeettomana ja raakalaismaisena nykyajan ihminen tällaisia hävitystekoja pitää.