Korkean ja suuren salin toisessa: päässä oli europalaiseen malliin esityslava, "estraadi", näyttämö, jolla orkesteri istui. Se oli kokoonpantu seuraavasti: vasemmalla istui huilun puhaltaja, jonka soitin oli tehty bamburuo'osta; sitä puhallettiin päästä ja kylkeen oli tehty tarpeellinen määrä reikiä. Aleksandrian museossa näki Simeoni myöhemmin aivan samanlaisen, mutta se oli tehty norsunluusta. Huilunsoittajan oikealla puolella olevalla miehellä oli jonkunmoinen kupupohjainen, kitaran tapainen soitin, joka nähtävästi oli europalaista mallia. Seuraavalla oli edessään pöydällä suuren sitran tapainen soitin, mutta ei siinä ollut sitrassa tavallisia "polkimia"; se meni alituisesti epävireeseen, joten soittaja sai viritellä sitä lakkaamatta. Oikealla siivellä istui sitten kolme tukevaa äijää, joista yhdellä oli kädessään tamburinin tapainen helistin. Tällainen oli kahvilan orkesterin kokoonpano. Kaikilla soittajilla oli fetsi päässä.
Orkesteri oli ryhmittänyt tuolinsa puoliympyrään keskipisteessä olevan, korkeammalle jalustalle asetetun nojatuolin ympärille, joka kuitenkin oli käännetty yleisöön eikä soittajiin päin. Tuoli oli komeasti päällystetty, edessä jalkajakkara ja vieressä matala itämainen kahvipöytä. Veljesten tullessa sisään se oli tyhjä, mutta orkesterin jäsenet olivat paikoillaan, ahkerasti virittäen soittimiaan.
Hetkisen kuluttua vaelsi kuitenkin näyttämölle upea, nähtävästi täydelleen itämaisen maun mukainen kaunotar. Pukunaan hänellä oli jonkunmoinen valkoinen pusero, punainen, lyhyt hame, valkoiset sukat ja valkoiset, viimeisen muodin mukaiset parisilaiskengät. Päässä hänellä oli musta huntu, riippumassa taaksepäin. Tukka oli kiiltävän musta ja silmät tummat, mutta ihon väri oli europalaisesti vaalean rusottava ja kirkas, joten Simeoni tuli epäilleeksi hänen ehkä olevan jotakin kaukaasialaista rotua. Paljaissa käsivarsissaan hänellä oli ylen runsaasti kullanvärisiä metallikoristeita, renkaita ja rahoista tehtyjä ketjuja, kaulassa paksussa kultaketjussa suuri medaljonki, ja nilkoissa paksut kultarenkaat. Tummien ja kaarevien kulmiensa alta lähetteli hän katsomoon viileitä ja ylpeitä silmäyksiä, tervehtien ihailijoitaan tuskin huomattavalla hymyllä. Pää-asiana hänestä puhuen mainittakoon, että hän oli hyvin lihava, suoranainen rykelmä terveitä ja valtavia naisellisia muotoja, joita koko katsomo unehtui ihailemaan, hiljaisten "ah!"-huokausten kuuluessa kaikkialta. "Hän on kaunis kuin kuu!" innostui veljesten opaskin häntä ylistämään, ja myöntäähän täytyikin, että tuossa terveessä olennossa, joka esiintyi ilman minkäänlaista tekomakeata kiemailua, hillitysti ja tyynesti sekä arvokkaasti, oli sangen paljon harvinaista, eksoottista kauneutta. Uteliaina veljekset odottivat, mitä tästä piti tuleman.
Orkesterin loppumattomasti viritellessä soittimiaan istuivat siinä nyt yleisö ja kaunotar vaiti ollen ja tarkastellen toisiaan, väliin ajattelevalla ilmeellä maistaen kahvia ja vetäen pitkän ja viileän sauhun nargilehista, jonka vesi pulahteli hiljaisina kuplina. Kaunottarellekin tuotiin kahvia ja rupesi hänkin sitä siinä itsekseen maistelemaan, hieman raoittaen mehevän punaisia ja paksuja huuliaan, joiden välistä loistivat helmikirkkaat hampaat, ja välillä antaen hymyn häivähdyksen lennähtää kasvoilleen. Kun tätä jatkui kauan, rupesi Simeoni jo ihmettelemään, oliko tämä nyt aivan erikoinen, arabialainen ohjelmanumero, jossa oli vain vaivuttava hiljaiseen kauneuden ihailuun, kun orkesteri vihdoinkin tuntui saavan soittimensa vireeseen ja kaikki taiteilijat rykäisivät päättäväisesti. Samalla alkoikin esitys.
Sitramiehen sormet rupesivat hyppelemään kielillä vallan näppärästi, repien niistä kantelemaista helinää taitavasti ja varmasti; kitaramies täryytteli mandoliinimaista soitintansa tarmonsa takaa jonkunmoisella "plektronilla", ja huilumies pisti aseensa vasempaan suupieleensä pirahdutellen siitä ilmoille sarjan mitä konstikkaimpia lurituksia. Tamburiini alkoi helistä ja kaikki orkesterin jäsenet, joiden suu ei ollut mitenkään "ylösotettu", alkoivat myös laulaa. Jännittyneinä teroittelivat veljekset korviansa saadakseen mahdollisimman eheän kokonaiskäsityksen näin alkaneesta esityksestä.
Laulun sävel ja soitto oli Simeonin korville vierasta. Se ei ollut suinkaan mitenkään väsyttävän yksitoikkoista, mutta liikunta-ala oli silti melkoisesti rajoitettu. Samat nousut ja laskut siinä vaihtelivat, ja sävy oli haikeasti uliseva ja valittava. Ehkä sana "uliseva" kuvaisi laulun väriä parhaiten, sillä ääni tuntui tulevan jostakin kurkun perukasta, oudon värisenä ja todellakin "ulisevana". Somaa oli seurata laulajien ilmeitä.
Huilunpuhaltaja, joka nähtävästi oli soittimensa käsittelyssä mestari, puhalsi kuten sanottu toisella suupielellänsä, vääntäen siten kasvojansa hiukan kieroon. Siitä hän sai surumielisen ilmeen, joka sointui hyvin hänen soittonsa oneata tuulen huminaa muistuttavaan sävyyn. Kitaran soittaja lauloi intohimoisesti, vääntäen varsinkin korkeammilla asteilla kasvonsa hassunkuriseen irvistykseen; nähtävästi ei ääni tahtonut oikein mielellään tulla ilmoille, jolloin hän ponnistellessaan joutui aivan suonenvedon tapaisen ilmeen valtaan. Vertaukseksi saattaisi sopia sekin, että hän koko ajan koetti kuin uhallakin tirkistää aurinkoon. Sitran soittaja laulaa hujautteli voimakkaasti, mutta kohotti hassusti ylähuulensa oikeata puoliskoa, saaden hänkin siitä omituisesti kärsivän ilmeen. Oikealla puolella istuvat äijät vetelivät taas kuin ison pitäjän parhaat kirkkoveisaajat. Varsinkin vanhin, jo harmaissa oleva profeetan jälkeläinen, antoi ääntä kuin tynnyristä laskien, muistuttaen paljon venäläisestä kirkkobassosta, joita Simeoni oli kerran kuullut Solovetsin luostarissa. Mutta mitäpä teki nojatuolissa istuva kaunotar?
Hänhän oli pää-asia koko esityksessä, laulun johtaja, paras laulaja, ja samalla kapellimestari. Miltei huomaamattomilla oikean käden liikkeillä hän löi tahtia, yhtyen määrätyissä kohdissa itsekin lauluun. Hänen äänensä oli kirkas ja kova, täydelleen "kouluuttamaton", ei vastenmielinen, vaikka sekin tuli jostakin sieltä niskanikamien vaiheilta. Laulettuaan hän taas maisteli kahvia ja kiitti yleisöä sirolla, pienellä käden liikkeellä, hymyillen joskus joukkoon. Näin jatkui laulua kauan. Mitä he lauloivat? Veljesten opas ryhtyi selittämään.
Laulu kuvaa rakastuneen miehen lemmentuskia. Hän valittaa ja vaikeroipi, purkaen tunteensa ilmoille sydämensä syvyydestä; hän tuntee menettävänsä järkensä, ellei hän aivan pian saa rakastettuansa omakseen, tuota ihanista ihaninta neitoa, jonka ylistykseksi hän nyt, kuin toinen Korkean veisun laulaja, tuhlaa koko hehkuvan itämaisen kuvarikkautensa. Nyt saa laulu entistä valittavamman, sydäntäsärkevämmän sävyn, ja jokainen laulaja ääntää eräässä huippukohdassa merkillisen, itkua tahi nyyhkytyksen nikotusta muistuttavan ulahduksen, jollainen joskus sattuu keskellä kiihkeätä itkua. Kapellimestaritar varsinkin ulahti taitavasti. Simeoni säikähti ensin, että nyt loppuivat laulajilta äänivarat kokonaan, mutta eihän se niin ollut, vaan kuvasi tuo ulahdus rakastuneen miehen valituksen ja tuskan korkeinta kohtaa, ollen siis korkeimman laulu- ja esitystaidon osoitus.
Erikoista huomiota oli omiaan herättämään kahvilan hovimestari, joka liikuskeli alituiseen näyttämön läheisyydessä valvoen kaikkea. Kun esitys hänen mielestään kohosi erikoisen kauniiksi ja taiteelliseksi, kääntyi hän yleisöön päin ruveten voimakkaasti ja vaativasti läiskyttämään suuria kämmenlapioitaan ja huutaen samalla innostuneita hyväksymishuutoja näyttämölle päin. Aluksi yleisö pysytteli hiukan kylmänä ja pidättyväisenä, mutta kuta pitemmälle korkean veisun esityksessä ehdittiin, sitä enemmän se innostui. Kun säejakso päättyi, kuului kaikkialta ihastunut, pitkä "aaah!" ja voimakkaat käsien taputukset palkitsivat taiteilijoita hovimestarin suureksi ihastukseksi. Opas innostuu myöskin ja selittää fanaattisesti osoittaen suosiotaan: "Ettekö nyt ymmärrä ja kuule? Hänhän laulaa sydämensä syvyydestä, hänhän on sairas rakkaudesta, hänen armaansahan on kaunis kuin kuu veden yllä, hänen kyyneleensä vuotavat virtanaan!" Ylen innoissaan on myös veljesten takana, pylvään vieressä istuva, suonikas, laiha, pitkä ja turbaaniin puettu beduini. Pitäen vesipiipun letkua vasemmassa kädessään, takoo hän oikealla edessään olevaa pylvästä, niin että koko rakennus tärähtelee, ja huutaa kiiluvin silmin hyvähuutojaan. Selvästi saattoi nähdä, että runoudella ja musiikilla oli tähän yleisöön voimakas vaikutus ja että lyyrillinen, kukkaiskielinen lemmenrunous tuskineen ja riemuineen arvattavasti oli täällä tänäänkin sama kuin tuhat vuotta sitten.