Vihdoin pääsee esitys korkeimman kohtansa sivu ja siihen tulee nyt tyynempi ja samalla rauhallisesti riemuitseva sävy. Sehän onkin luonnollista, sillä nythän on rakastaja, yleisön puhjetessa huumaaviin ilon osoituksiin, vihdoinkin päässyt tarkoituksensa perille, saanut armaansa, joka on kaunis kuin kuu veden yllä, ikuisesti omakseen. Kuten elämässäkin, tasautuu tässäkin pian tyydytettyjen intohimojen myrsky, laulu ja soitto hiljenevät, kunnes kokonaan loppuvat. Esitystä oli kestänyt ainakin tunti. Simeonille jäi siitä se vaikutus, että se oli oikeastaan sangen korkealla taiteellisella tasolla, sillä se persoonallinen tehtäväänsä antautuminen ja huomattava haltioituminen, jolla laulajat ja soittajat esityksensä suorittivat, oli todistus vakavasta laulun ja soiton palvelemisesta, joka ehdottomasti teki kylmään muukalaiseenkin vaikutuksensa.
Ainoa taiteilija, joka ei kokonaan vaipunut esityksensä hurmioon, oli sitran soittaja, päättäen siitä, että hänellä, kun kappaletta kesti niin kauan, välillä tuli kova tupakantuska. Kesken lauluaan kaivoi hän, soittaen vain toisella kädellään, esille savukkeen, soitti ja lauloi taas hetken täydellä puhdilla, kunnes taas irroittaen toisen kätensä sytytti savukkeen niin sukkelasti, ettei siihen kulunut kuin pari kolme tahtia. Sitten hän aivan epätoivon vimmalla veteli pari kolme syvää henkisauhua, pisti näppärästi savukkeen syrjään ja rupesi taas soittamaan ja laulamaan niin tarmokkaasti, että hän muutamalla raapaisulla ja ulvahduksella "saavutti" toiset.
Veljesten takana, seinän vierellä, aivan näyttämön lähellä, istui muuan nuori egyptiläinen, johon laulajatar nähtävästi teki aivan järkyttävän vaikutuksen. Koko laulun ajan hän kuiskaili neidolle sanoja, jotka kaikesta päättäen sisälsivät jotakin muuta kuin hänen esityksensä ylistystä, koskapa hänen tummat silmänsä kiiluivat perin rakastuneesti. Laulajatar ei aluksi pannut häneen mitään huomiota, mutta kun nuorukainen nähtävästi tunsi laulun sankarin tuskat täydellisesti omikseen, kiihtyen aivan hurjaan lemmenpaloon ja heitellen näyttämölle sarjan mitä liikuttavimpia ja rukoilevimpia kuiskauksia ja ehdotuksia, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän rypisti tummat kulmakaarensa synkäksi ukkospilveksi, leimautti niiden alta salaman, joka olisi ottanut hengen puhvelihärältäkin, ja veti suupielensä niin halveksivaan irveen, että rakastuneen egyptiläisen sydän jäätyi kauhusta. Masentuneena hän horjuen luikki tiehensä.
Kun orkesteri sitten, pidettyään hyvän aikaa väliä, jälleen sai soittimensa vireeseen, jaettiin yleisölle pieniä lehtisiä, joihin oli arabiaksi painettu jotakin; veljeksille selitettiin sen olevan Egyptin vapaudenlaulun, ja esitettäisiin se nyt. Suomennettuna kuuluu tuon lehtisen sisällys seuraavasti: [Ystävällisesti suomentanut professori Knut Tallqvist.]
Ilmoitus.
Suihkulähteen teatteri Meloniaukealla.
Yleisön huviksi tulee tänä iltana vienoääninen rouva 'Atîjât el Mansûrîja kuuluisan ja etevän soittokunnan avustamana esittämään hänen ylhäisyydelleen, rakastetulle johtajallemme, Sa'd Zaghlûl pashalle omistetun tervehdyslaulun, jonka eräässä teeiltamassa hänen ylhäisyytensä kuunneltavaksi esitti tekijä ja säveltäjä, muusikko, herra Ibrahim Abdallâh, jolloin se läsnäolijain mieleen teki erittäin syvällisen vaikutuksen. Se kuuluu:
"Noussut on autuuden aurinko valaisten vapaudella, Ja onni on tullut ilmoittaen isänmaalle iloviestit. Riemuitse siis, egyptiläinen, toivosta, yksimielisyydestä ja toimesta Niilinmaasi hyväksi! Tullut on onni, loppunut murhe. Oi, Herra, tee täydelliseksi yhteiselämämme Egyptin nousulla. Eläköön Egypti Niilineen lippunsa suojassa, oi, Herra, ja varjele sen onnea! Palauta sille sen kunnia ynnä täysivaltaisuuden nautinto, sillä sen se ansaitsee. Amen, amen, amen, amen."
Laulajatar, eli siis "vienoääninen rouva el Mansûrîja", ilmestyi taas tuolilleen ja niin alkoi esitys. Päättäväisellä ja innostuneella sävyllään sekä reippaalla tahdillaan se tekikin melkoisen vaikutuksen ja yleisön ihastus oli suuri. Käsiään huitoen otti se osaa esitykseen ja beduini takoi tahtia pylvään kylkeen, niin että jymisi. Sen jälkeen laulajatar nousi, teki yleisölle pienen kumarruksen ja poistui arvokkaasti, jättäen jälkeensä suuren määrän kaihoisia egyptiläisiä sydämiä.
Mutta orkesteri jäi edelleen paikoilleen, tarmokkaasti taas viritellen soittimiansa. Näyttämölle nostettiin tavallinen wieniläistuoli, josta veljekset ymmärsivät taas olevan jotakin uutta tulossa. Hetken perästä astelikin näyttämölle niin että palkit natisivat, oikein maankaatolihava mamma, kuin itse Niili-äiti, koreassa puvussa ja hyväntuulisesti naureskellen. Simeoni ihmetteli ensin, miksi hän ei istunut äskeisen laulajattaren nojatuoliin, mutta otettuaan hänestä entisen maanmittausoppilaan tarkalla silmällä erinäisiä tilavuusmittoja, ymmärsi hän, ettei eukko olisi siihen mahtunut ja että tuo toinen tuoli oli siksi nostettu esille. Eukko laulahti muutamia säkeitä lapsellisen hennolla äänellä ja naureskeli, saattaen egyptiläiset äänettöminä ja henkeään pidätellen häntä ihailemaan, mutta veljekset eivät enää enemmistä taidenautinnoista välittäneet, vaan läksivät astelemaan hotelliinsa, kulkien suljetussa rintamassa keskikatua.