Heti kun maa valkeni, hän uudisti taistelun, Hän heittäytyi otteluun kuin härkä, joka pelottaa hanhet edestään.

Muista muumioista herättää huomiota Ramses IV:n, jolla on päässään noin entisen kymmenen pennin rahan kokoinen reikä. Museon selityskirja sanoo hiukan kaksimielisesti, että se on kaikesta päättäen tehty "juuri ennen tahi jälkeen kuoleman". Simeoni esitti nyt vainajan arkun ääressä sen teorian, että farao oli nähtävästi aikoinaan sairastunut aivotulehdukseen, "päänkipuun", jota pappilääkärit koettivat parantaa samalla keinolla kuin jotkut villikansat vielä nytkin: tekemällä kalloon reijän, että siellä riehuva "paha henki" pääsisi ulos. Kun Juhani ja Tuomas empimättä hyväksyivät tämän selityksen, saanee sitä pitää lopullisena. Eräällä faraolla oli kasvoissaan omituisia, pienten syvennysten kaltaisia arpia, joista päättäen hän oli sairastanut jonkunmoista rokkotautia. Toisen tukka oli taas punertavaa, vaaleahkoa; tuli mieleen kysymys, olisiko hän ehkä ollut vaaleaverinen, toiseen rotuun kuuluva, vai olisivatko balsamoimisessa käytetyt suolat ja muut sellaiset aineet muuttaneet tukan värin?

Tuossa on sitten veljesten edessä kaksi faraota, joiden museo-opas arvelee olleen Israelin kansan kiduttajia ja sortajia. Tuomas huomautti kohta asiallisesti, että jos niin on, on Piplia väärässä, sillä sanoohan se nimenomaan faraon hukkuneen Punaiseen mereen sotajoukkoineen päivineen, ja tuskinpa häntä sieltä osattiin ruveta ylös onkimaan. Katsellessaan noita muumioita tulivat veljekset ajatelleeksi, että nuo miehet olivat ehkä olleet kansallisia, selvänäköisiä hallitsijoita, jotka olivat huomanneet juutalaiskysymyksen kehittyvän turmiolliseen suuntaan ja rupesivat pitämään silmällä noita Gosenin beduineja. Simeoni ilmoitti kylmästi, että hänen sympatiansa olivat lapsuudesta saakka olleet jyrkästi faraon puolella, sillä tälle juuri, jos kelle, tehtiin aivan veristä vääryyttä; koko juttu on juutalaisten kertomaa ja värittämää heidän omaksi edukseen, mutta totuus loistaa sen alta kuitenkin. Ja tätä kaikkea jahkaillessaan veljekset uudistuneella uteliaisuudella katselivat niitä miehiä, jotka ehkä noilla nyt ummessa olevilla silmillään olivat nähneet Moseksen ja Aaronin, nuo juutalaisten kieltämättä jylhät johtajat, ja uhmailleet heitä ja heidän puolelleen asettunutta jumalaa.

Mahdotonta on kuvailla edes murto-osaa museon aarteista ja pian poistuivat sieltä veljekset astuakseen jälleen jokapäiväisen elämän hälinään. He menivät nyt varsinaiseen arabialaisten kaupunginosaan sekä Kairon suureen basaariin. Itämainen elämä keinui siellä heidän ympärillään kaikessa täyteläisyydessään ja värikkäisyydessään, kuten edellä jo on kerrottu. Lisättävä vain on, että se täällä oli kaupungin elämässä pääasiaa ja sille leimaa antavaa, käsittäen kaikki puolet lukemattomista moskeoista alkaen aina lampaannahkaisella vesisäkillä varustettuihin virvoitusjuoman kauppiaisiin saakka. Kadut olivat usein niin ahtaita, ettei niillä mahtunut kolmea miestä rinnakkain kulkemaan; ylhäältä ne oli joskus katettu vaatteella, joten niillä vallitsi syvä hämärä. Likaisuus oli monessa paikassa aivan sietämätön; lampaita, kanoja ja kärpäsiä oli riittävästi, ja siinä kaiken keskellä tehtiin työtä, juteltiin ja huudettiin, syötiin, juotiin kahvia ja pelattiin. On sentään tuossa eräs hedelmäin kauppias huomannut, että pöly likaa kovasti hänen tavaroitaan, ja niinpä hän nyt hiukan kastelee myymäpöytänsä ympärystää.

Basaarissa on veljesten mielestä aivan suunnaton paljous kaikenlaista tavaraa, ehkä eniten metallisia koruesineitä, astioita, helminauhoja, mattoja ja muuta sellaista. Tuossa survoo arabialaispoika raskaalla rautapetkeleellä hienoksi jotakin ruskahtavan harmaata jauhoa, ja antaa töllistelemään pysähtyvälle Simeonille petkeleensä käteen, että tämä saisi tuntea, kuinka raskas se on. Sitä se todellakin oli. "Mitä survot, veli?" kysyi Simeoni tulkkinsa kautta, jolloin poika selitti tuon harmaan jauhon olevan eräänlaista ryytiä, joka kahviin sekoitettuna vaikuttaa hyvin lihottavasti. "Sitä meidän naisemme juovat ahkerasti, sillä naisenhan täytyy tietysti olla lihava", huomautti opas lopuksi naivisti. Sitten hän rupesi valittamaan, kuinka sodan aikana naistenkin keskuudessa oli päässyt vallalle tapojen turmelus, niin etteivät he enää haluaisi pitää huntuakaan. Kun veljekset kertoivat, että Konstantinopolin naiset ovat hyvin paljon lakanneet sitä käyttämästä, hän oikein kauhistui ja sanoi, että niin huonosti eivät asiat sentään ole täällä, jossa ainakin kaikki kunnialliset vaimot vielä huntua pitävät ja saavat luvan pitää, sillä se on miesten jyrkkä vaatimus. "Onko monivaimoisuutta egyptiläisten keskuudessa?" kysyivät veljekset sitten. "Joillakin rikkailla on useampia vaimoja, mutta muilla ei, sillä se tulee kovin kalliiksi. Vaimot riitelevät kauheasti ja siksi täytyy heille jokaiselle hankkia oma asuntonsa, joiden välillä aviomies saa vuoronsa jälkeen liehua. Tämähän maksaa paljon, joten harvat siihen kykenevät, mutta onpa joku sotakulassi hankkinut itselleen parikymmentäkin vaimoa." Aivan vakavissaan opas näistä asioista haasteli.

"No, minkälainen kediivi teillä nyt on?" kyseli taas Simeoni, "onko hän hyvinkin kansan suosiossa?" — "Mitä tämä nyt suosiossa, tällainen!" ihmetteli opas vastaukseksi, "eihän hän olekaan se oikea. Mutta pian täällä tapahtuukin suuria muutoksia, kuten herrat aikanaan saavat nähdä." Ja opas vilkutti silmiään salaperäisesti kuin olisi hän halunnut ilmoittaa tietävänsä jotakin erikoisen tärkeää ja salaista, mutta ei voivansa vielä sitä sanoa. Tästä ja muistakin pikku piirteistä veljekset vähitellen rupesivat epäilemään, että egyptiläisten keskuudessa oli vireillä joitakin kapinallisia puuhia englantilaisia vastaan. Heidän kansalliset sanomalehtensä olivat äsken olleet täynnä innostuneita kuvauksia suositun Fuad-pashan retkestä Englantiin ja hänen paluustansa sieltä. Kairossa oli hänet otettu vastaan mitä suurenmoisimmilla isänmaallisilla mielenosoituksilla, kadut oli koristettu köynnöksillä ja sähkölampuilla, ja kansan lähetystöt kävivät kiittämässä tuota suosittua miestä hänen työstänsä Egyptin vapauden hyväksi. Nähtiinpä sekin ihme, että itse fellahitkin, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat tuskin orjia parempia, nyt esiintyivät oman lähetystön kautta, kuten joku Skandinavian "talonpoikaiskulkue"; he ilmoittivat haluavansa, että Egypti luovutettaisiin kokonaan egyptiläisten haltuun. Kuvaavaa englantilaiselle joustavuudelle on, että tämä kaikki sai tapahtua aivan vapaasti. Todennäköistähän on, että Egypti, samoin kuin muutkin Englannin imperiumin osat, kerta eroaa itsenäiseksi, korkeintaan jääden ehkä jonkunmoiseen valtioliittoon.

Keskustellessaan oppaan kanssa ja katsellessaan basaarin lukemattomia käsityöläisiä, joista kuka kaiversi metallia kuka norsunluuta, kuka väänsi reikää tahi teki muuta työtä hassunkurisen vanhanaikaisilla työkaluilla, jotka eivät liene siitään muuttuneet koko Egyptin olemassaolon aikana, tulivat veljekset eräälle kohdalle, jossa poikkeukseksi harvinaisen ihana tuoksu lemahti heidän nenäänsä. Mennen hajua kohti tulivat he pienen myymälän aukolle, jossa istui jalat allansa ristissä mustaviiksinen, kalpean lihava mies, silmät raukeasti siirottaen kuin olisi häntä nukuttanut. Mutta huomattuaan tulijat hän tervehti heti kohteliaasti, opas siirsi ääreen tuolit ja niin istuttiin. Mies oli parfyymien kauppias.

Hänellä oli ympärillään hyllyillä, joille hän ulottui istuinpaikaltaan, pulloja jos minkälaisia, ja niissä erilaisia parfyymejä eli hyvänhajuisia öljyjä. Auliisti hän sieltä antoi haisteltavaksi ruusuöljyä, jasmiinia, myskiä, ambraa, orvokkia, banaania, jos mitä, ja kaikissa niissä oli todellakin huumaavan voimakas tuoksu. Vain käyttämällä ruusuöljypullon korkkia silmänräpäyksen ajan lasillisessa vettä sai hän veteen voimakkaan ruusun tuoksun. Hän hoiti tehtävänsä niin hyvin, että veljesten täytyi ostaa muudan noppa ruusua ja jasmiinia, eikähän hinta ollutkaan aivan mahdoton.

Mutta sitten hän otti esille laatikollisen hienon ja maukkaan näköisiä savukkeita sekä pyysi tunnustelemaan niiden hajua. Paitsi tupakkaa tuoksui niistä toinenkin, omituisen imelä, melkeinpä myrkylliseltä tuleva lemu. Opas selitti, että poltettuina ennen ateriaa ne antavat ruokahalua, jotavastoin aterian jälkeen käytettyinä ne tekevät hyvin iloiseksi ja herättävät vilkkaita tunteita, joista varsinkin lemmentunteet ovat herkkiä. "Mitä myrkkyä niissä sitten on?" kysyivät veljekset hiukan kummastuneina. "Ei mitään myrkkyä", vastasi kauppias, "vaan ainoastaan ambraa, jolla on hermostoon tuollainen vaikutus". Ja hän otti hyllyltään möhkäleen harmaan näköistä ainetta, joka oli kuin kivettynyttä pihkaa, ja näytti sitä veljeksille. Siinä oli erikoinen, imelä, läpitunkeva haju. Myöhemmin oppi Simeoni tuntemaan, että ambra on valaan suolistoeritettä, jota löydetään merestä, varsinkin Madagaskarin seuduilta, ja että itämaalaiset pitävät sitä hyvin arvokkaana parfyyminä. Veljesten täytyi tietysti ostaa näitä savukkeita. Lopuksi kauppias näytti suuren joukon Europasta saamiansa kirjeitä, joissa milloin mikin professori, näyttelijätär tahi muu henkilö tilasi häneltä "vielä 1000 kappaletta noita erinomaisia ambrasavukkeita". Kaikesta päättäen niillä siis oli vaikutuksensa…

Edelleen harhaillessaan saapuivat veljekset vihdoin sulttaani Muaijadin moskeaan, jonka pronssinen portti, sulttaanin komea hautakupooli ja kaunis, valopihan viereinen pylväskäytävä olivat etevä näyte arabialaisten rakennustaiteesta. Moskea valmistui vuonna 1422. Pylväskäytävässä oli tummia nuorukaisia kymmenittäin, istuen lattialla aina 4-5 ryhmässään, ja harjoittaen opintoja. Opas selitti, että kun Kairon suuri yliopisto, Azhar-moskea, on hyvin täynnä, pidetään täälläkin luentoja. Uteliaina veljekset kävivät ottamaan selkoa, mitä nämä ylioppilaat lukivat.