Tämän verta kanoista. Mitä varikseen tulee, saattoi jo Saksassa huomata sen osoittavan huikentelevaista ja kevytmielistä luonteen laatua, sillä se vaihteli pukuaan alituiseen. Luulen voivani vannoa nähneeni sekä täysin mustia että täysin harmaita variksia. Tämä johtunee siitä, että se siellä noudattaa ihmisten esimerkkiä, m.m. asunto-olojensa järjestämisessä: kuten nekin, kokoontuu sekin suuriin kyläyhteiskuntiin, melkeinpä kaupungin tapaisiin, mikä kuten tunnettua edistää muotien ja turhamaisuuden leviämistä. Tämä on kummastuttavaa senkin vuoksi, että luulisihan nyt toki varista vakavammaksi eläimeksi kuin harakkaa, jota yleensä pidetään kaiken harakkamaisuuden vertauskuvana, mutta niin ei ole: järkähtämättä säilyttää harakka Egyptiin saakka saman, tutun, korean kirjavan pukunsa, vieläpä äänensäkin, jonka tuttu kikatus saa muistamaan kotoisia pakkaspäiviä, Juhani Ahon Rautatietä, rovastia ja Mattia. Sama ylistävä lausunto on annettava varpusesta. Eipä voi juuri olla liikutuksetta panematta merkille, kuinka tuo terhakka, riitainen ja omastansa kiinni pitävä lintu pehertelee yhtä tarmokkaasti ja pilkulleen samanlaisena Aleksandrian ja Kairon kaduilla kuin missä tahansa muualla, äyskien ja tiuskien kaikella sillä nenäkkyydellä, jonka luoja on sille antanut.

Mitä nyt sitten lampaaseen tulee, on se monienkin muutosten alainen, mutta niistä käsiteltäköön vain häntä. Voipa sanoa, että sikäli kuin kanan muna pienenee, suurenee lampaan häntä. Sana "saparo", joka erittäin hyvin kuvaa tämän lisäkkeen laadun Suomessa, ei sovi enää etelämpänä. Jo Saksassa se muuttuu hiukan tukevammaksi ja paksunee niin paksunemistaan, kunnes se jo Unkarin tasangoilla melkein laahaa maata leveänä lapiona kuin majavan häntä. Rasva kokoontuu täällä hännän keski- ja kärkipuoleen, juuren pysyessä ohuena, ja sellaista muotia noudattaa lammas sitten koko Balkanilla. Mutta Egyptissä on muoti jo toinen: rasva asettuu hännän tyvipuolelle, muodostaen siitä leveän ja tukevan takapuolen peiton; kärkipuoli on sen sijaan jäänyt tavalliseksi "saparoksi". Niin hallitsee muoti eläinmaailmassakin.

Unkarissa tavataan lampaan uskollisena toverina sika, tieteelliseltä nimeltään Sus scropha. (Kuka lieneekään keksinyt sille niin erinomaisen, jo äänellisestikin kuvaavan latinalaisen nimen?) Tuhansia ja taas tuhansia niitä siellä laitumilla, lammasnahkaisen paimenen hoivissa näkee, ja ovat ne aivan erilaisia kuin Suomessa esiintyvät veljensä. Ne ovat kapeaselkäisiä ja ketteräjalkaisia, pitkätakkuisia otuksia, jotka juosta pirahtelevat junan tullessa sinne tänne niin sukkelasti, että luulisi niitä aivan muiksi eläimiksi. Ensisilmäyksellä on niitä pitkän karvansa vuoksi vaikea erottaa lampaista. Sikamaisen luonteensa ja alakärsäisyytensä näyttää se kuitenkin täälläkin täydelleen säilyttäneen.

Aasille, tälle oloissamme tuntemattomalle ja loputtoman kärsivälliselle juhdalle, pyydän sitten saada lausua vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni tunteet. Eipä uskoisi, että niin pienestä, laihasta, takkuisesta ja ohutjalkaisesta eläimestä löytyy sellaista voimaa. Oli minkälainen etelämaan pösö hyvänsä, lihava ja talittunut kuin lampaan rasvahäntä, ja lisänä vielä säkkejä ja kaikenlaista kamaa, niin koko tämän komeuden kuljettaa aasi selässään kuin ei mitään. Muukalainen hämmästyy usein nähdessään vastaansa tulevan valtaisen tavararöykkiön, huipulla vielä mies jalkojansa roikotellen, ilman mitään näkyväistä liikkeelle panevaa voimaa. Vasta läheltä huomaakin, että siinähän on alla aasi, joka mennä köpittää kärsivällisesti tietänsä, viipoitellen pitkiä korviaan. Sanotaan, ja kertoohan pyhä historiakin samaa Bileamin aasista, että tuo juhta joskus menettää kärsivällisyytensä, tuskastuu, eikä lähde liikkeelle, vaikka sen tappaisi. Jos sellaista joskus tapahtuu, on se vain sorretun ja kidutetun kansan oikeutettua nousua vapaustaisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vielä on aasista mainittava eräs todellakin huomiota herättävä seikka. Kun hän on aamulla syönyt kylläkseen ohdakkeita tahi muita yhtä helposti sulavia kasviksia, saanut sitten herransa ja jättiläismäisen kuorman selkäänsä, kantaa köpittänyt nämä kaikki usein hyvinkin hankalia teitä lähimpään kauppapaikkaan, saaden joka minuutin kuluttua tukevan kiirehtimispotkun kylkiluittensa väliin, on se sitten joutunut seisomaan koko päiväksi torille, kuorma edelleen selässä ja isäntä vielä kylkeen nojaamassa. Sitten on siitä siirrytty jonkun kapakan ovenpieleen, jossa aasi parka saa taas seistä jäljellä olevine kuormineen, pahankuristen poikalurjusten ja miljoonien kärpästen kiusattavana, monta tuntia, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä sisällä syöpi lampaanihveä, juopi erinäisiä tusinoita turkkilaista kahvia, polttaa nargileh-piippua ja lyö korttia lappusilla, joiden kuvat lika ja aika on muuttanut täysin tuntemattomiksi. Tällöin, ja varsinkin jos joku viehättävä aasivaimo sattuu sillä hetkellä vaeltamaan kapakan ohi, valtaa siinä kärsimystensä keskellä seisovan aasin mielen katkeruus, murhe ja kaihoisa tunnelma. Se rupeaa purkamaan tunteitaan ääniaalloiksi, jotka ovat kerrassaan valtavia. Olen elämäni kuluessa joutunut kuulemaan erinäisiä hirvittäviä ääniä, joista mainittakoon n.s. tulipalotuutaus Oulun kirkon tornista, palvelijattaren parkaisu, kun kokonainen mehiläisparvi putosi hänen päähänsä, kommunistiagitaattorin mylvähdys porvaristoa vastaan, y.m., mutta mitään sellaista kuin aasin huuto en ole koskaan kuullut. Se on todellakin jonkunmoista "huutamista" ja siinä on tavattoman kiukkuinen ja intohimoinen sävy. Elukka suorittaa tehtävänsä kita auki ja kaula sojossa kuin lehmä, mutta osoittaa sikäli kehittynyttä tekniikkaa, että ääni otetaan sekä ulos- että sisäänpäin hengitettäessä. Kyljet työskentelevät kuin palkeet, pallea liikkuu kaikesta päättäen erittäin voimakkaasti, ja ääni on koko registerissä hyvin voimakas ja täynnä "metallia". Olisipa erinomainen keksintö, jos taidelaulun opetuksessa voitaisiin ruveta käyttämään aasin tekniikkaa, s.o. opettamaan laulajattarille äänen muodostusta myös sisäänpäin hengitettäessä, sillä koituisihan siitä arvaamaton etu ja äänivaroihin puolet lisää. Tämä olkoon sanottu aasista, jota voitaisiin ruveta Suomessakin käyttämään, sillä arvattavasti se kyllä pian ilmanalaamme tottuisi.

Hevonen on jalo eläin, joka säilyttää ylhäisesti kerta saavuttamansa korkean kehitysasteen. Erikoisinta huomiota oli omiaan herättämään Atenan hevonen. Kun sillä lähdettiin ajamaan, tuntui ensin, että sehän lieneekin aika poku, sillä niin virkeästi se kopsutteli kavioillaan asfalttikatua. Mutta vilkaistessa syrjään huomasi, ettei matka edistynyt ollenkaan: hevonen oli oppinut lystikkäällä tavalla hyppiä pomppimaan varpaittensa nenillä melkein yhdessä kohti, luimistaen vain viekkaasti korviaan, kun sitä komennettiin. Laihakin se raukka oli ja melkein karvaton, useimmiten siinä kunnossa, ettei sillä Suomessa olisi sallittu ajaa. Eipä voinut säälittä sitä katsella.

Kameeli jääköön tässä sikseen. Eläimistä puhuttaessa ei voi olla mainitsematta siitä hirveästä eläinrääkkäyksestä, jota koko etelämaat, alkaen Balkanilta, harjoittavat. Mikä lienee syynä siihen, ettei näillä etelän ihmisillä näytä olevan eläimiä kohtaan ollenkaan mitään hellempiä ja inhimillisiä tunteita? Siipikarja kuljetetaan sitoen ne jaloista ja joskus kaulastakin yhteen nippuun, lampaita kanniskellaan sääristä tahi sullottuina mitä luonnottomimpiin asentoihin, aasi ja muut juhdat saavat kestää kuormia ja kohtelua, joka nostaisi vihan punan meikäläisen maanviljelijän kasvoille, sanalla sanoen: säälin jumala on syösty siellä pois istuimeltaan. Muistaen Espanjan härkätaistelut täytynee sanoa, että tässä kaikessa on yhä jälkiä siitä raaistumisesta, joka antiikin aikana, gladiaattoritaistelujen päästyä muotiin, valtasi kaikki sen ajan ihmiset. Se kaikki on jotakin, josta he itse eivät nähtävästi ole tietoisia, sillä he ovat vailla eläimiin kohdistuvaa säälin tunnetta. Pohjoismaalaiselle, joka useimmiten — ja poikkeukset tuomitaan mitä raaimmalla asteella oleviksi, — kohtelee eläintään mitä hellimmin, hevostaan paremmin kuin omaisiaan, osoittaa tuollaisen kylmän rääkkäyksen näkeminen, että nämä kansat ovat suhteellisesta rikkaudestaan ja kauniista maistaan huolimatta edelleenkin monessa suhteessa raakalaisten asteella, tunne-elämältään ja humaanisuudeltaan takapajulle jääneitä raukkoja, jotka ylen harvoissa, jos missään tapauksissa kelpaavat pohjoismaalaiselle esimerkiksi. Kuinka äärettömän paljon korkeammalla ovatkaan tässäkin suhteessa germaaniset kansat! Tuo kulttuurillaan niin pöyhkeästi ylpeilevä Ranskakin saa tässä kohden häveten vaieta. Tätä etelämaalaisten harjoittamaa eläinrääkkäystä nähdessään ei voi muuta kuin syvästi halveksien ja suuttuen toivoa, että kun he kaikki järjestänsä kerta joutuvat siihen paikkaan, joka nähtävästi on pantu kuntoon juuri heidän tulevaisuuttaan silmällä pitäen, itse pääpappa käyttelisi heihin nähden tuota vanhaa lakia, että millä mitalla te mittaatte, sillä pitää teille itsellenne mitattaman, antaen heidän perinpohjin kokea ne kärsimykset, joiden alla täällä ajallisessa elämässä luomakunta heidän julmuutensa tähden saa huoata.

* * * * *

Tämän jälkeen siirtyi Simeoni selvittelemään muita pikkuhuomioitaan, koskapa mitään merkillistä ei matkalla tapahtunut. Oli huhtikuun 15 päivä. Englantilaiset olivat muodostaneet oman ryhmänsä, joka harjoitti tavattomalla innolla voimakasta, kova-äänistä naurua, vaimentaen sillä kaikkien muiden heikot keskustelun yritykset. Kun he myöhään illalla, jolloin muut matkustajat ovat jo aikaa sitten olleet levolla, saapuvat makuuosastoon, eivät he tule ajatelleeksikaan, että siellä olisi hiljainen esiintyminen paikallaan, vaan hoilaavat, viheltävät ja nauravat ikäänkuin muita ihmisiä ei olisikaan. Eikähän niitä olekaan, on vain englantilaisia ja ehkä jokunen ranskalainen koko maailmassa!

* * * * *

"Kuta alemmaksi lampaan häntä laskeutuu", kirjoitti Simeoni, "sitä alemmaksi laskeutuvat myös miehen housujen takapuolet. Sellaista miestä, joka pitää housujansa niin alhaalla, että takapuoli lyö käydessä ristiä, ei Suomessa pidetä täysijärkisenä, vaan hiukan hesselinä. Ällistymättä ei siis suomalainen voi nähdä jo Konstantinopolissa ja Kreikassa vallitsevaa housujen muotia, sillä se on hänen mielestään erikoinen. Takapuoli riippuu niissä aivan maahan asti, muodostaen jalkain väliin tilavan säkin, ja antaen mies paralle perin koomillisen ulkonäön. Hän ei kuitenkaan tiedä siitä itse mitään, vaan luuleepa päinvastoin olevansa puettu mitä aistikkaimmin. Olimme usein hyvin uteliaita tietämään, mitä tuossa säkissä mahtoi olla, ja pyyhkäisin sitä joskus sivu mennessäni jalallani, tuntematta kuitenkaan muuta kuin että siellä saattoi olla jotakin vaatetta. Kun Hellaan rantajätkä esiintyy tällaisissa housuissa, saattaa häntä unehtua hetkeksi katsomaan. Kun mennään Egyptiin, putoaa sitten housuista pohja pois, joten niistä tulee maahan asti ulottuva hame; ja kun mennään yhä etelämmäksi, rupeaa tuo hame lyhenemään, kunnes se ekvaattorin seuduilla katoaa kokonaan. Ihmeelliset ovat siis housumuodinkin vaihtelut.