"Mainitsematta ei sitten saa jäädä kreikkalaisten merkillinen kansallispuku, joka m.m. on kuninkaan kaartin paraati-univormuna. Kengät ovat jonkunmoiset käyräkärkiset lapikkaat, tiukasti pauloitetut polveen saakka; housut ovat valkoiset, aivan raajojen mukaiset, kuten voimistelijain trikoot. Mekko on vyötäisille saakka ruumiin myötäinen, hyvinkin tiukka; rintamus koristettu koruompeleilla, muuten lumivalkoinen; mutta sen helma on poimutettu ja kovotettu aivan samanlaiseksi kuin balettitanssijattaren hame. Ajatelkaa nyt, arvoisat kansalaiset, vanhaa miestä tällaisessa hassunnäköisessä balettihameessa ja tehkää johtopäätöksenne! Eipä tiedä sitä katsoessaan, kuinka pitäisi ällistyksensä osoittaa. Mutta niin ne vain marssivat reippaina ja ylpeinä kuin olisi heidän yllään maailman kaunein puku. Arvattavasti he nauraisivat samoin meidän 'kansallispuvuillemme.'
"Kuta etelämmäksi tullaan, sitä enemmän ihmeitä näkee. Niinpä saattaa helposti huomata oltavan rikkailla seuduilla siitäkin kultamäärästä, joka välkkyy ihmisten hampaista. Eikä suinkaan tarvitse luulla, että siellä ainoastaan ylhäisö kullalla hampaansa paikkauttaisi! Ei suinkaan, sillä olihan oppaallamme Aleksandriassa koko etuvallitus puhtaasta, kimaltelevasta kullasta, eikä se suinkaan ollut mikään poikkeus. Tuntua ensin oudolta katsella tuollaiseen välähtelevään kitaan, sillä siinä on jotakin luonnotonta. Varsinkin lampun valossa herättää se huomiota, kun kymmenistä kidoista kimaltelee kirkkaita heijastuksia, koska suut avataan mahtavaan ja tyhjentävään, etelämaalaiseen nauruun. Kun asianomaisen silmillä lisäksi ovat suuret ja pyöreät silmälasit, joiden leveät kehykset on tehty kilpikonnanluusta, saattaa joku nauraja herättää katsojassa ihan kammottavan tunnelman. Nuo luureunaiset, suuret ja pyöreät silmälasit näkyivät muuten olevan muodin viimeinen sana tällä tärkeällä alalla, asia, joka Helsingissä on vielä tuntematon ja jossa tietysti täytyy saada kiireellinen parannus aikaan."
* * * * *
Oli huhtikuun 16 päivä. Oikealla puolellaan näkivät veljekset tuttuja Kreikan maisemia, korkeita kallioita ja vuoria, jotka häipyivät sinervään kaukaisuuteen. Laivalle ilmestyi pieni keltavästäräkin näköinen lintu, jota haukka ajoi. Linnun molemmat jalat oli sidottu nuoralla yhteen, mutta saattoi se silti lentää. Haukka luikki nolona tiehensä. Iltapäivällä ilmestyi laivalle väsynyt pääskynen, ollen arvattavasti matkalla Suomeen, jonne se suven tuojana on niin tervetullut. Suomalaisilla on köyhyydestään huolimatta muutakin ruokaa, heidän tarvitsematta pääskysiä tappaa, kuten rikkaitten etelämaalaisten. Ilta tulee ja "aurinko, laskee Adrian mereen". Huomenna varhain saapuu laiva Brindisiin ja niin ollaan jälleen Europan mantereella. Amerikalaiset missit, joihin tutustuttiin Ismene-laivalla, ovat olleet veljesten matkatovereina täälläkin, hekin kiireellisesti käytyään Egyptin ihmeitä katsomassa.
XLVI.
Brindisi. — Apulian viljelyksiä. — Apenninien poikki räntäsateella, vuoristonäkyjä. — Salernon lahti. — Napoli. — Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä. — "Santa Lucia".
Maksettuaan Brindisissä tullia 150 savukkeesta 58 liraa, Juhanin ja Tuomaan päästessä aivan ilmaiseksi, oli Simeoni oikeassa, vireessä aloittaakseen pitkän rautatiematkan Apulian ja Apenninien poikki Napolia kohti. Brindisi näytti vähäpätöiseltä, pieneltä satamakaupungilta, rannassa rivi taloja jo Aigeian meren saarilta tunnettuun tyyliin. Jonkunmoinen hauska ja kodikas italialaisuus sieltä kuitenkin ehti tuulahtaa vastaan. Jätkät ja satamapalvelijat sanoivat aina kohteliaasti ja hilpeästi joka toiseksi sanakseen "signore". Juna kiljaisi ja lähti menemään, vaunut olivat sangen mukavat, ja eväiksi ostetut ruokakassit sekä niinipukuinen viinipullo riippuivat somasti ja lupaavasti nauloissaan. Asemaravintolat nimittäin myyvät tällaisia valmiiksi varustettuja eväskasseja, koska ravintolavaunuja ei näissä junissa ole. Lähtöaika oli kello 8,10 aamulla, sää kirkas, mutta ei erikoisemman lämmin.
Apulia näytti olevan kutakuinkin hyvin viljeltyä tasankomaata, kesä jo kauneimmassa kukoistuksessaan. Kivet oli kasattu kaikkialta kiviaidoiksi. Pelloilla ja pientareilla näkyi runsaasti kukkia, jotka väriloistollaan ilahduttivat silmää. Tarentumin lahden perukka taas, jonka rantaa rata kulkee, on hiekkanummea, jossa kasvaa paljon omituista kääpiömännikköä. Hiekasta loisti lukemattomia asterin tapaisia, sinipunervia kukkia. Meren pauhu, aaltojen särkyminen rannan hiekkaan, autio nummi ja tuulen kohina vaivaismännyissä synnytti omituisen surumielistä, ikävän haikeata tunnelmaa.
Tarentumin lahden luoteiskulmassa olevasta Metaponton kaupungista kääntyy rata luoteista kohti mennäkseen Kalabrian ja Apenninien poikki ja laskeutuakseen Salernon lahden kohdalla Tyrrhenan meren rantaan. Tasaista maata kestää vielä kauan, mutta junan puhkuvasta äänestä ja hiljenevästä kulusta huomaa, että se tekee koko ajan nousua. Potenza nimisen kaupungin seuduilla alkaa jo vuoristo, joka vähitellen käy yhä jylhemmäksi. Rata koettaa seurailla pikku jokien varsia, jotka melkein vedettöminä oikuttelevat monin mutkin ja kierroksin rotkosta toiseen. Mutta kauan ei niistä ole radalle hyötyä, vaan pian täytyy sen ruveta puhkaisemaan vuori toisensa jälkeen. Tie on kohta paljasta tunnelia: tuskin ehtii juna saada kahden vuorimöhkäleen välissä hiukan raitista ilmaa, ennen kuin sen jo parkaisten täytyy syöksyä uuteen, kauan kestävään pimeyteen. Silloin tällöin saa nähdä syvän jyrkänteen, ammottavan kuilun, huimaavan korkean vuoren, ja samalla taas painua pimeyteen odottamaan uutta valkeutta. Tätä kestää tuntikausia ja muodostuu matka tällöin jonkunmoiseksi Salvator Rosan maisemien katselemiseksi.
Korkeammalle tullessa on sää muuttunut pilviseksi ja kylmäksi, ja pian yllättää junan räntäsade. Siellä täällä vuorten rinteillä näkyy lammaslaumoja sekä jokunen yksinäinen, kivestä muurattu, loivakattoinen talonpoikaismaja; se on asumukseksi melkoisen yksinkertainen, eipä suurin parempi fellahien hökkeleitä. Varsinaiset kylät — tahi ehkä ne ovat kaupunkeja — on rakennettu korkeitten vuorten huipuille, jossa ne ovat säännöttömine muotoineen ja muoreineen kuin joku keskiaikainen linna. Ne ovat jääneet sinne ehkä entisajan perusteella, jolloin ne rakennettiin tuollaiselle paikalle puolustustarkoituksessa. Potenzan ja Sicignanon kaupunkien väli varsinkin oli harvinaisen jylhää, autiota vuorimaisemaa, jossa saattoi nähdä, kuinka ehkä vuosituhansia vanha, rotkopaikkoja hakeva tie oli toisissa kohdin täytynyt muurata vuoren seinään, jota se pyrki ylöspäin viistoviistoon mutkitellen, kapeana ja kärsivällisenä. Kukapa tietää, vaikka olisi Caesar sitä myöten marssinut, tultuaan Egyptistä voittajana takaisin.