Sicignanosta lähdettäessä tapasi jo pimeä, kunnes vihdoin saavuttiin Salernoon. Siinä kulkee rata hetkisen aivan pitkin Salernon lahden rantaa, mutta hyvin korkealla jyrkänteellä. Ikkunasta saattoi nähdä himmeän kuun heikosti valaiseman meren, jonka aallot välkehtivät valkoisena vaahtona murtuessaan kalliorantaan. Taivaalla purjehtivat levottomina repaleiset myrskypilvet. Salernon kaupungin satama-allas ja sen kirkkaat tulet välähtelivät pimeyden läpi, ja kaukaa häämöitti korkeiden vuorien huippuja. Pian sukelsi sitten juna uudelleen tunneleihin ja rupesi kaarrattelemaan pitkin vuorten rinteitä, mennäkseen sen korkean niemen harjanteen poikki, joka erottaa Salernon lahden Napolin lahdesta. Jo rupeavat Napolin tuhannet tulet välkkymään ja Simeoni aavistaa jossakin läheisyydessä olevan Vesuviuksen mahtavan keilan; vielä hetkinen kuutamossa välkkyvää meren rantaa ja ollaan perillä. Pimeässä eivät veljekset osaa arvostella, onko lauseessa "nähdä Napoli ja kuolla" mitään perää; he tuntevat vain, kuinka harvinaisen huono katukivitys täryyttää heidät lopullisesti palasiksi tämän pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.
* * * * *
Kirkkaana tervehti heitä seuraava, huhtikuun 18 päivä, jonka veljekset olivat päättäneet pyhittää Napolin näköaloille ja Pompejin raunioille. Londres-hotellin edessä kohoava synkkä, vanha Napolin linna viittasi puhuvasti tämän ennen itsenäisen Italian osan kolkkoon historiaan, mutta Napolin hilpeätä kansaa eivät mitkään synkät muistot näyttäneet painostavan. Nauraen se kuhisi kaduilla, joista monet olivat sangen upeita, täynnä komeita kauppoja. Mutta kauan ei tarvinnut siellä liikkua, ennen kuin oli pakotettu huomauttamaan, että puhtaus jättää sangen paljon toivomisen varaa ja että katukivitys on suorastaan kurja. Mitään syytä kuolla Napolin nähtyään ei suinkaan ole, vaan on siellä käynti päinvastoin omiaan aivan erikoisesti kiihoittamaan elämänhalua. Hetkisen kaupungilla harhailtuaan lähtivät veljekset ajamaan Pompejia kohti.
Katujen kivitys on tehty noin 30 x 50 cm suuruisista kivistä, joista ylen harvat tuntuivat olevan siinä asennossa, jossa niiden olisi pitänyt olla. Likaisuus ja löyhkä oli toisin paikoin syrjäkaupungilla aivan sama kuin Stambulissa ja kaduilla näytti kansa täälläkin pää-asiassa elävän, toimitellen siinä kaikenlaisia tehtäviään. Eräässä esikaupungissa tuntui makaroniteollisuus olevan vallitsevana, koskapa sitä oli tangoittain ja vyyhdeittäin kadulla kuivamassa; ehkä se lian lisä, minkä se siinä saa, antaakin todelliselle italialaiselle makaronille sen kuuluisan hyvän maun. Makaronintekijät itse eivät näytä ajattelevan, että katu on hiukan sopimaton kuivauspaikka.
Tummansinisenä, mahtavana möhkäleenä, raskaat pilvet riippuen kiireellään, on vasemmalla puolella Vesuvius. Tuntuu omituiselta ja kammottavalta ajatella, että tässä alla, syvyydessä, on ikuinen hehkuva ahjo, jonka savupiippu tuolla suitsuttaa sinertävään ilmaan hiukan vaaleata höyryä. Siellä on siis se tuli, josta ihmiset jo ammoin saivat käsityksensä helvetistä, sillä mistäpä muusta se olisi voinut syntyä? Näköala Vesuviukselle on muuten viehättävä, ja korkealla sen sinertävillä rinteillä olevat pienet valkoiset rakennukset herättävät epämääräisiä ajatuksia joistakin hädissään vaaralliseen paikkaan paenneista turvattomista ihanista olennoista. Siihen tunnelmaan, minkä Vesuvius pohjoismaalaisessa herättää, vaikuttaa ensiksikin se, että se on toiminnassa oleva tulivuori ja että se on niin synkällä tavalla kuuluksi tullut Vesuvius, ja toiseksi se, että se näin kaukaa katsottuna on todellakin kaunis, kun sini-autere sitä ympäröipi ja pehmeät pilvet koskettelevat sen huippua.
Mutta auto kiirehtii eteenpäin niitä esikaupungin katuja, joiden alla lepää Herculaneumin kaupunki kuolonuntansa. Oikealla puolella siintää Napolin lahti, kohonneiden sadepilvien, tummentamana, väliin heijastaen häikäisevästi pinnastaan pilvien välistä pilkistävää auringonvaloa ja sinikirkasta taivasta. Lahden toiselta puolen siintävät utusinisinä, niilläkin sadepilvet kiireellänsä, Vesuviuksen sisarkukkulat, ja niiden rinteiltä kirkkaina pilkkuina pienet kaupungit, Castellamare ja Sorrento. Lahden suulta siintää taas kuin satuharson takaa jyrkkärinteinen Capri, historian, romanttinen taruseppele kulmillansa. Näky on täyteläinen, ihmeen ihana, yllättävä ja suurenmoinen kauneudessaan.
Vihdoin saavutaan paikalle, joka on jo Napolista katsoen Vesuviuksen tuolla puolen, rinteellä, jonka jatkona jo tavallaan on Napolin lahden eteläranta. Tuosta korkeahkon, kummun reunalta kohoaa muurin tapainen ryhmä vanhoilta ja rappeutuneilta näyttäviä seiniä — siinä ovat Pompejin rauniot. Pian saapuvat veljekset sen vanhalle portille, muinoin nimeltään Porta marina, "Meriportti", ja astuivat alueelle, jossa 19 vuosisataa sitten sykki antiikin rikas elämä.
Pompejin arvoisa kansalainen Aulus Vettius Restitutus oli nukkunut huonosti yöllä elokuun 24 päivää vasten vuonna 79 j.Kr. Haukotellen ja pahalla tuulella ilmestyi hän cubiculumistaan ja vasta kun hän oli päässyt ihanan pylväskäytävä ympäröimään peristyliinsä, jonka keskellä oli sievä puutarha ja siinä omituinen, miespuolinen suihkulähde, tunsi hän mielensä virkistyvän, sillä kirkas auringonvalo antoi tuolle paikalle häntäkin, siihen tottunutta, viehättävää suloa. Hän meni katsomaan, olisiko hänen veljensä Aulus Vettius Conviva jo hereillään, ja huomasi, ettei hän ollut vielä kotonakaan. Kansalainen Vettius rypisti kulmiaan ja ajatteli: "Kaunis nainen tekee vakavankin miehen mielettömäksi!" Tuntien halua päästä ulkoilmaan hän sitten meni atriumiin, vilkaisi tricliniumiin ja antoi kaikkialla olevien ihanien seinämaalausten silmiänsä hyväillä sekä poistui kadulle, jossa vielä oli hiljaista. Ainoastaan maalaisten kuormia saapui jo sieltä täältä ajaa jyryytellen niille määrättyjä katuja myöten. Oli hyvin varhainen aamu.
Aulus Vettius läksi kulkemaan oikeastaan ilman päämäärää. Harhailtuaan Forumilla hän meni Abundantia-katua myöten niin pitkälle, että huomasi vihdoin olevansa Amphiteatterin luona. Tuntien halua istahtaa hän nousi sen korkeille reunamuureille ja rupesi katselemaan edessään olevaa näköalaa, kuten niin usein oli tehnyt: Aulus Vettius ihaili kaikkea kaunista. Etelässä oli Sarnon tasanko, täynnä puiden ja puutarhojen ympäröimiä pieniä taloja, ja sen toisella puolella korkea vuori, rinteillä taloja, puita, istutuksia ja viljelyksiä, kaikki loistaen aamun häikäisevässä valossa ihastuttavan kirkkaina; tuolla jatkuvat vuoret Sorrenton niemeksi ja lännessä kimaltelee mahtava meri. Caprin eriskummallisesti muodostunut kalliosaari aivan kylpee aamun säkenöivässä loisteessa. Koko maailma hänen ympärillään uiskentelee pehmeässä, sinipunervassa autereessa, joka hyväilee silmää ja tuudittaa sielun mieluiseen, nautintorikkaaseen tunnelmaan.
Silloin tuntee Aulus Vettius, kuinka muuri, jolla hän istuu, tärähtää. Säikähtyneenä hän nousee ylös, sillä hän muistaa hyvin, kuinka suunnatonta tuhoa vuonna 63 tapahtunut maanjäristys oli tehnyt. Kiireesti hän lähtee kotiansa kohti. Kadut ovat jo täynnä säikähtyneitä ihmisiä, jotka puolipukineissaan seisovat ja hätäilevät neuvottomina. Myöhäisten yöjuhlijain päästä häviävät viininhöyryt ja kaikkien kasvoilta kuvastuu pelko.