Mutta varsinaista maanjäristystä ei tulekaan, vaan sen sijaan alkaa Vesuviukselta kuulua kumeita jyrähdyksiä. Päivän valo tummenee yhä ja pian on melkein pimeä. Kauhistuneina ihmiset menettävät kaiken järkensä ja koko Pompeji on kohta riehuvan ja avuttoman tuskan näyttämönä. Ei ymmärretä, mitä tämä merkitsee, sillä maan tärähdykset, joita jatkuu, eivät ole vaarallisen voimakkaita, mutta mistä johtuu tämä pimeys? Kauhu ajaa vihdoin ihmisiä pakosalle, kohti meren rantaa, Stabiaeta ja Herculaneumia, ja kukin kuljettaa mukanaan mitä hänelle kalleinta on.

Tällä välin valmistaa suuttunut Vulcanus lopullista ja suurinta iskuaan. Vuosisatain kuluessa kraateriin kasautuneet kivet, multa ja vesi lennähtävät ylös, ja purkauksen voima on niin suuri, että koko vuoren yläkeila murskautuu, humahtaen ensin syvyyteen ja sieltä räjähdyksen lailla ilmaan. Suunnattoman suuria tuhkapilviä ja hohkakiviä seuraa mukana, pimentäen koko avaruuden ja ruveten satamaan tiheänä ja tappavana sateena alas rinteille ja ympäristöön. Samalla puhkeaa rankkasade, joka kastelee ilmassa olevan tuhkan märäksi liejuksi; raskaana, tukahduttavana sateena se painuu maahan, kukoistavan asutuksen ja kolmen onnettoman kaupungin päälle. Vihdoin rupeaa mahtava, punaiselta hehkuva laavavirta pursuamaan kraaterista valuen vastustamattomasti laajalle meren rantaan päin, tukahduttaen tieltään kaiken elollisen. Satavan liejun ja tuhkan kamala kohina, kivien jysähdykset maahan ja kattojen päälle, kuolevien ja haavoittuvien ihmisten parkuna, tulivuoren yhä uudistuvien purkausten jyminä ja maan alituinen tärinä, kaikki sysipimeän keskellä, kovan luoteistuulen puhaltaessa — Manala oli aukaissut porttinsa nielläkseen koko ihmiskunnan!

Silmät palaen hullun tavoin kiiruhtaa Aulus Vettius kotiinsa, koettaen suojella suutansa tuhkasateelta, joka oli tukahduttaa hänet. Talo on autiona. Hurjana kiiruhtaa Vettius atriumiin ja rahakirstulleen: se on auki ja tyhjä. Samalla tummenee kaikki sysipimeäksi ja katolta alkaa kuulua putoilevien kivien jymähdyksiä, impluviumin aukosta tunkee sisään tuhkaa ja liejua, ja tuolla jo murtuu katto yhdestä paikasta. Vettius tempaa käteensä muutamia kalleuksiaan, käärii päänsä viittaansa ja syöksyy uudelleen ulos.

Kaduilla vallitsee kauhea sekasorto. Kukaan ei tunne ystäväänsä eikä veljeänsä, vaan kaikki koettavat päästä pakoon. Minne? Meren rannalle, sillä on levinnyt tieto, että Plinius vanhempi on saapunut laivastollaan Misenumista pelastamaan turmioon joutuvaa väestöä. Meriportilla vallitsee kauhea tungos. Vettius huomaa kahlaavansa polvia myöten märässä liejussa ja tuhkassa, hän läähättää hädästä ja väsymyksestä. Äkkiä iskee putoava kivi häntä päähän ja hän kaatuu. Turhaan koettaa hän päästä jaloilleen, kostea lima tukahduttaa hänet niinkuin tuhannet muut.

Tuhka- ja kivisadetta kesti koko sen päivän ja seuraavan yön. Aamulla 25 päivänä oli ankara maanjäristys, ja tuhkapilvet olivat saapuneet jo Misenumiin saakka, niin että sielläkin oli niin pimeä kuin suljetussa huoneessa. Kun tuhkasade myöhemmin päivällä lakkasi, olivat Herculaneum, Pompeji ja Stabiae kadonneet maan päältä. Ainoastaan sieltä täältä kohosi näkyviin kattojen harjoja. Koko kukoistava Sarnon tasanko oli muuttunut erämaaksi.

* * * * *

Simeoni istuu Vettiusten talon peristylissä ja hieroo silmiänsä. Aurinko loistaa kirkkaasti valaisten sen vieläkin viehättävää pilaristoa ja sen uudistettua puutarhaa suihkulähteineen. Kaikkialla vallitsee rauha ja lepo, niinkuin ainakin tällaisessa antiikin aikaisessa talossa, joka oli ulospäin suljettu, maailmasta erotettu pyhäkkö; arkinen melu ei voinut sinne tunkeutua. Kirkkaina ja sangen hyvin säilyneinä loistavat hänen silmiinsä tuolta seiniltä maalaukset ja koristeet, jotka todistavat hienostuneesta, kauneusarvojen palvelusta harrastavasta mausta. Ja noita maalauksia katsellessaan saapuu hän kuvaryhmälle, joka kuvaa koko muinaisen Pompejin elämää.

Amoriinit siinä esittävät eri puolia pompejilaisten jokapäiväisistä puuhista, kaikki maalatut erinomaisella luonnehtimistaidolla, joka ilman erikoisempia viittauksia on tiennyt tulkita kunkin amoriinin osuuden ja tehtävän. Samalla on taiteilija osannut taitavasti säilyttää amoriinien lapsellisen herttaisen ja hilpeän keijukaisluonteen, niin että heidän puuhailunsa on rakastettavaa leikkiä, sominta, mitä taiteilijan sivellin lienee yleensä saanut aikaan. Tuossa esitetään lapsia: pieni amoriini pitää hanhea kainalossaan ja toinen odottaa herttaisesti ojennetuin käsin, että toveri päästäisi sen irti ja antaisi hänenkin sitä pitää; tuossa leikkii kolme toverusta "kuningasta ja aasia"; eräs pitää pystössä puumaalia, johon toinen, istuen kolmannen selässä, koettaa osua kivellä; paras heittäjä on kuningas ja huonoimman, aasin, täytyy ottaa hänet selkäänsä. Täällä työskentelevät amoriinit seppeleitten sitojina valmistaen niitä ruusuista, joita talonpoika-amoriini on tuonut kaupunkiin; tuossa taas eräs ostaa seppeleitä — hän on nähtävästi ylhäinen pompejilainen, joka parhaillaan valmistaa suurta juhlaa. Täällä puuhailevat amoriinit toimekkaasti öljyn valmistuksessa, tottuneesti käytellen puristinta ja kaataen valmistuneen tuotteen ruukkuihin; he tahtovat esiintyä edukseen, sillä onhan kauppaan saapunut hieno ostajatar, joka, ylhäisen näköisenä istuu tuolillaan. Nähtävästi koskee kauppa hajuöljyä, sillä ostajatar parhaillaan tunnustelee sen tuoksua. Ylhäisen, huolettomassa asennossa istuvan ostajattaren takana seisoo kunnioittavan jäykkänä orjatar-amoriini. Vielä muutakin nämä viehättävät keijukaiset osaavat: he pitävät kilpa-ajoja, he ovat taitavia kultaseppiä, jotka valmistavat mitä hienoimpia kultaesineitä, myydäkseen niitä sitten rikkaille ostajille; he valmistavat kauniita kankaita, viljelevät viiniä ja viettävät iloisia juhlia, ja poimivat kauniita kukkasia ihanalta niityltä. Mahdotontahan on luetella kaikkea, mitä muinaiset pompejilaiset tekivät.

Surumielin matkailija kulkee pitkin Pompejin ahtaita katuja, joiden kivitys on samanlainen kuin vieläkin Napolissa, joissa rattaiden syvennykset todistavat niiden vanhuudesta ja joilla kerran on vallinnut iloisen elämän melu. Kuljetaan talosta taloon ja nähdään kaikkialla todistuksia siitä, kuinka pitkälle antiikki kulttuuri jo oli ehtinyt elämän mukavuuksien ja sen viehätyspuolien hankkimisessa — ei puutu muuta kuin nykyajan tekniikka ja he olisivat kulttuurissaan olleet tasollamme. Sehän ei ehkä ole paljon, mutta korkeammallehan emme voi vertauskohtaamme asettaa. Pian selviää kulkijalle se, että kaupungin hävityksen jälkeen sieltä sittenkin on viety pois hyvin suuri, ehkä suurin osa kaikesta arvokkaammasta, ja sitä tehdessä on myös hävitetty lisää. Kun nimittäin tuhkasta jäi esiin törröttämään kattoja, mentiin niiden kautta sisään, jossa tietysti aluksi useimmat huoneet olivat vain vähän täyttyneitä, ja kuljetettiin siten pois arvoesineitä. Tätä tekivät pelastuneet, sillä Pompejin asukkaista ei liene sentään ainakaan itse kaupungin alueella tuhoutunut enempää kuin ehkä 2000, asukasluvun ollessa ehkä 20,000; tietymätöntä on, kuinka paljon tuhoutui kaupungin ulkopuolella. Paljon on täten myös harjoitettu rosvousta ja siten viety pois Pompejin esineitä. Kun sitten katot vähitellen murtuivat, täyttyivät huoneet kokonaan; loppuja silitettiin uusien rakennusten alustaksi ja niin katosi Pompeji vihdoin melkeinpä muistostakin: sen raunioita kyllä oli näkyvissä, mutta ei enää tiedetty, että siinä oli muinoin ollut Pompeji, Vasta 1763 päästiin selville, mikä tämä paikka oli ollut, ja siitä alkaen on kaivauksia pienemmin ja suuremmin väliajoin jatkettu meidän päiviimme saakka; kuitenkin on vasta korkeintaan puolet päässyt päivänvaloon.

* * * * *