Nyt on Pompeji tarkoin tutkittu ja kuka hyvänsä voi laajasta, kuvitetusta kirjallisuudesta siihen perehtyä. Väsyneinä yllättävistä vaikutelmista istuivat veljekset sen vierellä olevassa pienessä ravintolassa, maistellen Vesuviuksen rinteiden virkistävää punamehua ja katsellen mietteissään edessään olevaa ihanaa Napolin lahtea. Kaksi vanhaa italialaista ukkoa ilmestyy heidän vierelleen ja toisen säestäessä särisevällä kitaralla laulaa toinen tutun laulun Napolin kauneudesta. "Santa Lucia", kaiuttaa ukko värisevällä äänellä rakastetun lahtensa, kotiseutunsa ylistystä, ja Simeoni tuntee, kuinka Italian luonto ja kansa, kaikki se, mitä on siitä kuullut ja lukenut, hiljalleen synnyttää sitä omituista romanttista tunnelmaa, joka vuosisatoja on muita europalaisia viehättänyt, saanut heidät tänne tulemaan ja pannut heidät kaikesta huolimatta näkemään ja tuntemaan tuota romantiikkaa täällä todellisuudessakin. Vielä viimeinen silmäys merelle ja Vesuviukselle, ja veljekset ovat taas sukeltaneet huumaavan nykyaikaiselämän pauhinaan, muistellen Pompejissa käyntiään ja siellä heränneitä tunnelmia kuin kaukaista, ihmeellistä näkyä.

XLVII.

Napolista Romaan. — Pietarin kirkko. — Paavalin kirkko. — San Pietro in Vincoli ja Michel Angelon "Moses". — Santa Maria della Vittoria ja Berninin "Pyhä Teresa". — Vatikaanissa. — Sikstiniläinen kappeli. — Forum Romanum. — Colosseum. — Katakombit. — Kaksi kallisarvoista Roman hautaa.

Mentäessä Napolista Romaan kulkee rata koko ajan pitkin lakeata maata, joka on kaikkialta aivan puutarhamaisesti viljeltyä. Idästä siintävät kuitenkin juhlalliset sinertävät vuoret, jotka ovat vuorimaisemiin tottumattomalle aina nähtävyyksiä. Radan sitten erotessa rannikosta ilmestyy vuoria länsipuolellekin, mutta tie itse noudattelee tasaista maata.

Siellä täällä vuorten huipuilla näkee kylän, linnan tapaisen rakennuksen, tornin tahi muurin kappaleen. Tuolla on keskellä tasankoa vanha, nelikulmainen torni, jonka yläosa on sortunut; kirkuen parveilee sen ympärillä naakkalauma. Tuossa herättää huomiota aivan radan vieressä, korkealla, jyrkkärinteisellä kalliolla oleva kylä, jonka asumukset ja muurit keskiaikaisen näköisesti noudattelevat jyrkänteen reunoja; eipä tarvitsisi paljon maanjäristystä, ennen kuin ne tippuisivat tuolta reunoilta kuin muurilaasti. Täällä, jossa maanjäristyksiä tapahtuu, ei niitä näytetä kuitenkaan pelättävän.

Romaa lähestyttäessä kiertää rata länsipuolisten kumpujen reunaa kaupunkia kohti, joka loistaa kaukaa lakeudeltaan, ylinnä Pietarinkirkon korkea kupooli. Pian vangitsevat katseen roomalaisen vesijohdon muinaiset jätteet, jotka korkeina muurin kappaleina seisovat tasangolla, vieläkin juhlallisena merkkinä entisajan voimakkaasta rakentajakansasta. "Kuinka mahtava sivistyksen kehto onkaan Välimeren allas ollut!" täytyy vaeltajan huudahtaa, sillä toisen toistansa suuremman kulttuurin muistomerkin hän sen aurinkoisilta rannoilta tapaa. Vielä hetkinen, ja veljekset ovat saapuneet "ikuiseen kaupunkiin". "Milloin Roma perustettiin?" kysyi Simeoni entisen lehtorin äänellä Juhanilta, joka hetkeäkään miettimättä vastasi Melanderin kuuluisan oppikirjan mukaan: "Seitsemänsataaviisikymmentäkolme". Seurasi sitten toinen, yhtä tärkeä kysymys: "Milloin Sulla kuoli?" "Seitsemänkymmentäkahdeksan." "Hyvä on", arvosteli nyt Simeoni, "vielä sinulla näkyvät olevan selvillä Roman historian patsasvuodet, joitta ei ihmisen elämää yleensä voisi ajatellakaan mahdolliseksi". Romaa perustettaessa oli kuitenkin Ramses II ollut jo seitsemänsataa vuotta muumiona, joten paikkakunta, jolle veljekset nyt olivat saapuneet, oli ijältään oikeastaan nuorenpuoleinen. "Onhan näitä nyt jo nähty vanhempiakin!" hymähteli Tuomas, kun tästä puhe tuli. "Ei tartte roomalaisten yhtään ylpeillä!"

* * * * *

Veljekset ovat ajaneet Pietarinkirkolle ja huomanneet, että sen suuresta kupoolista ei saa oikeata käsitystä siksi, että tuota jättiläiskirkkoa täytyy katsoa liian läheltä. Päästäkseen vaikuttamaan mahtavalla suuruudellaan täytyisi sen olla korkeammalla paikalla, eikä lähistöllä saisi olla mitään rakennuksia. Ja kun mennään kirkon pääportaita kohti, uppoaa kupooli vähitellen kirkon "sisään", niin että portailla seisten sitä ei näe enää ollenkaan. Goottilaisissa kirkoissa taas, joissa kaikki oikeastaan on vain tornia, on vaikutus sitä jylhempi, kuta lähempänä kirkkoa seisoo, oli ympärillä rakennuksia vaikka kuinka paljon. Tähän nähden oli siis Pietarinkirkko Simeonille pettymys.

Sisään tullessa huomaa pian, että sen mahtava suuruus ei pääsekään vaikuttamaan, vaan pettyy silmä luulemaan kaikkea pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. Sehän ei liene kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan päinvastoinhan on haluttu rakentaa pyhäkkö, joka jylhällä suuruudellaan ikäänkuin musertaisi ihmisen ja saisi hänet ehdottomasti antautumaan masentuneeksi Jumalan suuruuden palvojaksi. Seisoessa oven suussa ja katsoessa kirkkoon ei kupoolia tiedä olevankaan; siltä kohdalta katsottuna vaikuttaa kirkko matalahkolta ja painostavalta. Sitä heti syntyvää, suurta ja kohottavaa tunnelmaa, joka valtaa katsojan hänen astuessaan Aja Sophiaan, ei täällä ole, vaan kiintyy huomio heti kaikkeen siihen barokkiin komeuteen ja loistoon, jolla kirkko on sisustettu.

Vasta kirkossa hetken liikuttuaan tulee huomaamaan sen valtavan suuruuden. Tuossa vasemmalla, mielestäsi ehkä noin kymmenen metrin päässä, on seinässä vihkivesimaljakko, jota kaksi lihavaa ja pulleata barokki-amoriinia kannattaa. Luulisit noiden enkeleiden olevan korkeintaan ehkä puoli metriä pitkiä; lähelle tullessasi huomaat, että sinne oli ensinnäkin matkaa ainakin 25 metriä ja että nuo enkelit ovat vähintään kaksi metriä pitkiä. Silloin vasta rupeat ällistyneenä arvioimaan kirkon todellista suuruutta. Signore Enrico Oppi, entinen oopperalaulaja, joka on sodassa tullut hermosairaaksi eikä voi enää esiintyä, vaan harjoittaa muukalaisten opastamista ammattinaan, antaakin muutamia kuvaavia tietoja kirkon valtavasta tilavuudesta. Hän pyytää kanssansa kävelemään kirkon perälle päin, joka oikeastaan näyttää olevan sangen lähellä; kävellään hyvä hetki, mutta vielä ei olla toisessa päässä, sillä sinne on matkaa 187 metriä; käveltyäsi lisäksi kirkon poikkilaivan päästä päähän, olet suorittanut uuden, 137 metrin pituisen matkan. Paljon ei siis kirkossa tarvitse astuskella, ennen kuin on kulkenut useita kilometrejä. Kupoolin suuruudesta saa käsityksen vasta päästyään sen alle, vaikka siihenkin nähden täytyy huomauttaa, että se vaikuttaa pienemmältä kuin mitä se todellisuudessa on; sen korkeus on sisältä 123 metriä.