Pietarinkirkko on sisustettu kaikella mahdollisella katolisella loistolla ja komeudella, käytellen tuhlaten eriväristä marmoria ja kultaa, mutta niinpä hakeekin sieltä turhaan todellista yhtenäisen taiteellisen kokonaisuuden luomaa tunnelmaa. Siinä kyllä kuvastuvat tarkoin ne 200 miljoonaa markkaa, jotka rakennus aikoinaan maksoi ja jotka koottiin anekirjeillä ja muilla tempuilla maailman tyhmiltä ihmisiltä, mutta sangen vähän se henki, joka elähdytti tällä paikalla Neron aikana kärsineitä marttyyrejä. Se onkin ehkä merkillisempi rakennusteknillisenä kuin rakennustaiteellisena tuotteena. Niinpä katsoja ihmetteleekin sitä hiukan samoin tuntein kuin Eiffel-tornia, unohtaen olevansa kirkossa ja miettien niiden miesten taitoa, jotka sen rakensivat; syvällä kunnioituksella hän ajattelee Michel Angelon neron suuruutta katsoessaan huikaisevan korkeaan kupooliin, joka on tuon jättiläisneron suunnittelema ja rakennuttama.

Yksitoikkoisella äänellä lukee tuolla erään sivualttarin ääressä pappi messua ja uskovaista kansaa polvistuu hänen edessään, säätyyn ja pukuun katsomatta; uudelleen tulee täällä kysyneeksi, mikä naivina pitävä voima mahtaa katolisella uskonnolla olla, kun se noin tarkoin, tiedosta huolimatta, kahlehtii sielut jalkainsa juureen? Sekavin tuntein, jättää tämän paavillisen vallan muistomerkin ainakin protestanttisen papin poika.

Romassa on 400 kirkkoa. Tuskinpa lienee sitä vuorokauden hetkeä, jolloin siellä ei luettaisi messua Jumalan kunniaksi. Kummastuneena täytyy sitä muistaessaan pysähtyä miettimään, onko tällä palvonnalla mitään todellista merkitystä nykyajalle, aikamme ihmiskunnan sielunelämälle, vai onko se harvinaista ja outoa jäännöstä menneiden aikojen taikauskosta, joka ehkä pitäisi kieltää? Koska on todennäköistä, että kirkko, niin paavilainen kuin protestanttinenkin, uskonnon palveluksessa voi antaa sieluille sitä lohdutusta ja rauhaa, joka saavutetaan ainoastaan aavistelevan ja toivovan tunteen tietä, ei järjellä eikä käytännöllisillä keinoilla, lienee sillä siis vieläkin tehtävänsä; ilman sitä saattaisivat kansojen kehittymättömät ainekset ehkä vaipua vielä alemmalle henkiselle asteelle, esteeksi sivistyksen kohoamiselle. Luottakaamme myös siihen, ettei ihmiskunta ole sattumalta ja huvikseen uskontojaan muodostellut ja kirkkojansa rakennellut; kyllä sillä on ollut siihen vahva vaisto, joka on syntynyt todellisesta tarpeesta.

Roman eteläpuolella, Via Ostiensen varrella, on eräs katolisen maailman kauneimpia kirkkoja, San Paolo fuori le Mura, Pyhän Paavalin kirkko. Se on perustettu jo 388, sai lopullisen muotonsa 440 ja säilyi sellaisenaan aina vuoteen 1823, jolloin se paloi. Sen jälkeen on se rakennettu uudestaan säilyttämällä tarkoin sen ikivanha basilikamuoto ja noudattamalla koristelussa huolellisen yhtenäistä, vanhaa tyyliä. Keskilaivaa kannattaa 80 upeata korinttilaistyylistä pilaria. Vanhasta basilikasta on säilynyt siihen liittyvä tunnelmallinen luostaripiha, jonka pilarikäytävissä alkukristillisyyden isät ovat hurskaudenharjoituksiaan pitäneet. Tästä kirkosta tuulahtaa todellakin hengähdys muinaisen kristillisyyden naivin kirkasta ja lapsellista uskoa. Sitä häiritsevät vain hiukan syrjälaivojen yläfriiseihin maalatut paavien muotokuvat, joita on niin monta kuin on ollut paaviakin; viidelle kuudelle näytti vielä tilaa olevan, mutta sitten täytyy jo keksiä uudet paikat. "Onkohan täällä naispaavi Johanneksen muotokuvaa?" kysyi Juhani tutkivasti signore Oppilta, joka hymähtäen vastasi: "Luonnollisesti ja vieläpä tärkeimpien joukossa!"

Mitä "myöhäiskristillisyyden isät", munkit, ajankulukseen keksivät ja tekevät, siitä sai eräässä fransiskaaniluostarissa nähdä hyvän esimerkin. Vuosisatojen kuluessa kuolleet munkkiveljet on vähitellen, sitten kuin ovat tarkoin mädäntyneet ja madot ovat saaneet luut lopullisesti poleeratuksi, siirretty eräänlaiseen hautaholviin, jossa heidän luistaan on laitettu mitä kammottavimpia seinäkoristeita. Seinät on vuorattu taitavasti ladotuilla pääkalloilla, nurkkaukset ja lokerot on koristettu tyylikkäästi asetelluilla sääriluilla, lamput on tehty kalloista ja käsivarrenluista — seinäin kaikki pinta-alat on peitetty ja käsitelty tällä kammottavalla luu-ornamentiikalla. Kaiken tarkoituksena on houkutella uteliaita turisteja mokomaa luukamaria katsomaan, nylkeä heiltä sievoinen pääsymaksu, ja sitten herättää heissä kolkkoa kaiken katoavaisen tunnelmaa. Viime aikoina kuuluu kuitenkin amerikalaisista tulleen melkoinen vastus: nämä pojat nimittäin munkkien silmäin välttyessä tempaavat palttoonsa taskuun mikä kallon, mikä suuren sääriluun, viedäkseen ne "muistoksi" kotimaahansa. Niinpä olikin käytävän lähellä käden ulottuvilla olevista nurkkauksista tempaistu irti sääriluita ja kalloja, niin että paksut naulat ja luun sirpaleet olivat jääneet osoittamaan niiden paikkaa.

Kahdessa kirkossa käytti vielä veljeksiä signore Oppi, joka todellakin tuntui poikkeavan tavallisista oppaista siinä, että hän tunsi näytettävänsä. Toinen oli San Pietro in Vincoli, jossa Michel Angelon mahtava Moses katsojat yllättää. Kerrotaan Michel Angelon neronsa ja voimansa tunnossa lausuneen, ensi kertaa astuessaan sen marmorimöhkäleen eteen, josta hän Moseksensa veisti: "Siinä se on; ei tarvitse muuta kuin ottaa liian kiven pois!" Samoin kuin Moses sai katsoa Herraa kasvoista kasvoihin, nähden sen, mikä on muille kuolevaisille salattua, oli Michel Angelo saanut nähdä taiteen sisimmän olemuksen kasvot ja luojalta luvan ne kuolevaisille näkyviksi tulkita. On omituista mennä Moseksen patsaan äärestä Santa Maria della Vittorian pieneen, mitä suloisimmalla katolis-mystillisellä sopusoinnulla sisustettuun kirkkoon, jossa Berninin Pyhä Teresa heti katseen vangitsee. Aika paljon oli käsitys uskonnollisesta vakavuudesta muuttunut Berninin aikaan tultaessa. Pyhälle Teresalle ilmestyvä Neitsyt on näet erinomaisen veikeäilmeinen ja siro tyttö, jota on hiukan vaikea pitää Neitsyt Mariana.

Veljekset olivat kammoksuen katselleet Konstantinopolissa ja Atenassa synkkäpukuisia kreikkalaiskatolisia pappeja; täällä, jossa pappeja on kymmenin tuhansin, oli heidän pukumuotinsa iloisempi ja kasvonsa kirkkaammat, koska he eivät pidä partaa. Eipä ollut ilman humoristista puoltansa sekään, että papit, kardinaalit, seminaristit, mitä he lienevät olleetkin, vaelsivat katua tulipunaisissa viitoissa. "Kyllä tuo nyt pitäisi kieltää!" sanoi Tuomas närkästyneenä, sillä hänen käytännöllisyyttänsä ja järkevyyttänsä loukkasi moinen naamiais-esiintyminen keskellä arkista touhua. Oltiin menossa Vatikaaniin, jonka portilla veljekset uteliaasti silmäilivät paavin henkivartijain vanhaa, keskiaikaisen kirjavaa pukua.

Jos matkustaja haluaa saada päänsä täysin pyörälle muutamien tuntien kuluessa, on hänen parasta mennä Vatikaaniin ja vaeltaa siellä sen loppumattomien käytävien ja salien läpi. Päästyään sieltä vihdoin ulos, on hänet parasta kiireellisesti viedä lähimpään virkistyspaikkaan ja antaa hänelle lasi hyvää viiniä, sillä muussa tapauksessa saattaisi halvaus tahi muu kokoon lysähtäminen olla lähellä. Pitkä käytävä toisensa jälkeen aukeaa eteesi, seinät täynnä taideteoksia, joista maailman oppineet saavat yhä uutta aihetta kirjoituksiinsa; sali salin jälkeen on kuljettava läpi ja niiden seiniltä loistavat vastaan vuosisatojen kauneus-unelmat kirkkaina ja tuoreina, herättäen ensi näkemällä jonkunmoista pelon sekaista tunnelmaa. Kokonainen ihmis-ikä menisi niiden tutkimiseen, eikä sekään riittäisi tunkemaan kaikkiin niihin luovan taideneron eri vivahduksiin, joita tuhannet eri teokset täällä edustavat. Satoja turisteja, kaikilla kädessä selityskirjat, tunkeilee näissä suojissa; siinä on lähes kaikkia kansallisuuksia, ja ne, joiden suu on eniten ammollaan, ovat amerikalaisia. Niin ainakin selittää signore Oppi, joka tuntuu halveksivan tähtilipun kansaa sydämensä pohjasta. On kunnioitettavaa, millä innolla monet matkalaiset, joilla ei ehkä ole monta tuntia käytettävänään, koettavat tutkia taidekokoelmia, tehden oikein muistiinpanojakin. Vaellus päättyy vihdoin sopivasti Sikstiniläiseen kappeliin, jonka koruton yksinkertaisuus, suuren ja häiritsemättömän taiteen rauha, syvä hämäryys ja viileys, heti soinnuttaa mielen lepoon. Simeonihan oli tiennyt, että tämä kuuluisa kappeli oli maailman taiteen pyhäkkö, joka seinillään kantaa verrattomien nerojen todistusta, mutta hän oli samalla otaksunut, että se muussa suhteessa arvattavasti on tavalliseen katoliseen kirkkotyyliin koristeltu. Sitä yllättävämpää oli hänelle nähdä, että kappeli oli kokonaan pyhitetty suurelle taiteelle, välttämällä siellä ankarasti pienintäkään muuta koristelua. Ainoa muutos, jonka Simeoni olisi siellä edes hetkeksi suonut tapahtuvan, olisi ollut hiukan suurempi valomäärä, sillä tuossa syvässä hämärässä oli melko vaikea erottaa varsinkin kattomaalauksia, jotka ovat Michel Angelon ehkä kuuluisin työ.

Myrkyllisesti kertoi signore Oppi, miten Sikstiniläinen kappeli vaikuttaa amerikalaisiin. "He odottavat tietysti, että tämä kuuluisa paikka on täynnä kultaa, marmoria ja jalokiviä, joten, kun he vihdoin tänne saapuvat, ensimmäinen ääni on pettymyksen huudahdus: 'Tämäkö nyt on Sikstiniläinen kappeli!' Ja tarkasteltuaan hetkisen maalauksia he lisäävät nololla äänellä; 'Ja nämäkö nyt ovat niitä kuuluisia freskoja!'"

Vakavina poistuivat veljekset Vatikaanista, sillä he olivat ruvenneet aavistamaan, että sen isännällä on yhäkin maailmassa oma erikoinen ja suuri valtansa, joka näkymättöminä lankoina ulottuu koko kristikuntaan, vieläpä lisääntyen ja tehden valloituksia. Sen saleissa kulkiessaan oli Simeoni pysähtynyt erään suuren, uuden taulun eteen, joka kuvasi munkkien hirttämistä. Signore Oppi ilmoitti, että Ranskan hugenotit siinä hirttävät katolisia marttyyrejä. Niin on siis maailmassa joka asialla kaksi puolta. Kun me luemme hugenottisodista ja Pärttylin verihäistä, ei kenelläkään juolahda mieleenkään, että nyt hugenotit, nuo vainotut ja jalot kristinuskon sankarit, koskaan olisivat tehneet katolisille mitään pahaa; kun samoista asioista luetaan täällä, ovatkin juuri hugenotit kaiken pahan alkuna ja tekijöinä, munkkien kärsiessä hienoja marttyyrikuolemia heidän kynsissään. Totuus saattaa olla siinä keskivälillä.