* * * * *
Tullessaan Forum Romanumille tunsi Simeoni ensi vaikutelmansa olevan pienen ällistyksen siitä, että tuo mainehikas paikka oli pinta-alaltaan niin pieni; siinä suhteessa oli vaikutelma siis sama kuin Akropoliille saapuessa. Näet kaiken sen johdosta, mitä Forumista on lukenut ja kuullut, on mielikuvitus suurennellut sitä, yhdistäen siihen kuin polttopisteeseen koko Roman suuruuden. Toinen vaikutelma oli pieni suru siitä, että oli ensin käynyt Akropoliilla ja sitten tullut tänne; edellinen on kaiken esikuva ja alkulähde, jälkimäinen on jäljennöstä, jolla ei ole samaa itsenäisyyden kunniaa kuin edellisellä; siispä ei sen vaikutuskaan ole enää samalla tavalla yllättävä ja ehyt. Sillä mitä klassillisia rakennuksia Roma ja muu maailma sisältäneekään, sekä vanhoja että uusia, kaikki ne ovat heijastusta niistä kauneussaavutuksista, jotka helleenit ensimmäiseksi kiveen veistivät ja näkyviksi loihtivat; näin tuntee ainakin se, joka on vaikkapa vilahdukselta nähnyt Hellaan marmoria.
Mutta kauan ei tarvitse Forumin raunioita katsella, ennen kuin mieleen tunkee uusi ja edellistä korvaava vaikutelma. Helleenien rakennukset ovat voittamattomia kauneudeltaan, mutta samalla ne edustavat jonkunmoista pienoismaailmaa; mitään vallan ja mahtavuuden tuulahdusta niistä ei hengähdä. Forum Romanum ja Colosseum sen sijaan kohoavat minuutti minuutilta katselijan mielessä siihen suuruuteen, jonka tunnusmerkkinä on rautainen tahto, häikäilemätön vallanhimo ja vihdoin koko maailman valtius. Nämä eivät ole enää pikku valtioiden asukkaiden pienois-unelmia, vaan suuren ja jäykän hallitsijakansan voitonmerkkejä, jotka näkyivät koko silloiseen tunnettuun maailmaan, uhkaavina ja tottelevaisuutta vaativina. Kuunnellessa vieläkin toimivan Cloaca Maximan kumeaa kohinaa syntyy mieleen jylhä kuva voimakkaasta ja taipumattomasta rakentajakansasta, jolla oli ehkä sangen vähän kykyä käsittää kauneutta siinä merkityksessä, jommoisena se heijastuu kreikkalaisten sekä aineellisesta että henkisestä työstä, mutta joka rautaisessa käytännöllisyydessään rakensi tiet noiden hengen arvojen levitä ja tulla koko maailman omaisuudeksi. Niinpä Forumilla kulkija vaipuukin pian tähän tenhoon, nähden hengessään sarjan jättiläishaahmoja, jotka kohoavat jylhinä ja jäykkinä yli koko antiikin maailman, heittäen pitkän varjon kauaksi eteenpäin ja pimentäen tuhansia kääpiöiden vartaloita.
Harvinaisin, ihailun, kauhun ja inhon sekaisin tuntein huomasi Simeoni astelevansa Colosseumin areenalla. Hänestä tuntui, että vaikutelmien vastakohta oli tällä paikalla suorastaan tuskallinen. Tämä jättiläissoikio tarjosi toiselta puolen mahtavan näyn suunnattoman suurine istuinrivikaarineen ja pyörölinjoineen, jotka eivät päättyneet mihinkään, vaan täydellisenä kehänä ikäänkuin kiersivät vimmattua vauhtia hänen ympärillään, sulkien hänet kiduttavaan loitsukehään. Hän tunsi sillä hetkellä ilmielävästi sen tuskan ja hädän pohjattomuuden, joka varmaankin oli jokaisen areenan uhrin vallannut, kun hän huomasi seisovansa tässä suljetussa piirissä, kuin kattilan pohjalla, joka puolella kymmeniä tuhansia kivettyneen julmia kasvoja, ilman pienintäkään säälin tahi osanoton ilmettä, yksin koko maailman kaikkeudessa, niin turvatonna, ettei kukaan milloinkaan, korvissa vain kammottavana musiikkina nälkäisten petojen kumea karjunta. Ajatellessa niitä tuhansia ja taas tuhansia uhreja, joiden veren julmain roomalaisten huvitukseksi tämä hiekka on imenyt, ei voi olla huokaisematta kiitollisuudesta, että koko antiikin maailma on hävitetty, että Colosseum ja ylpeä Roman valtakunta on raunioina. Säälin ja inhimillisyyden jumalatar, luojan kiitos, sentään vähitellen rakentaa uutta maailmaa näille raunioille, joskin se näyttää käyvän niin perin vaivalloisesti.
Sille, joka tuntien roomalaisten pohjattoman raakuuden ja julmuuden, vaipuu Colosseumissa, antamatta sen ulkonaisen suurenmoisuuden ja jylhän kauneuden historiallista tunnelmaansa häiritä, miettimään ja kuvittelemaan sitä, mitä siellä todella antiikin aikana tehtiin, tarjoaa omituisen täydennyksen tähän mietelmäsarjaan käynti Katakombeissa. Sinnehän nimittäin ainakin useimmat marttyyrit, sitten kuin heidän ruumiinsa näytännön loputtua, yön hiljaisuudessa, jolloin kuu valoi veriselle kentälle hopeahohdettansa, heidän omaisilleen tahi ystävilleen luovutettiin — jos oli enää paljon luovuttamista, sillä kaipa nälkäiset pedot ahmivat heistä ainakin parhaat palat — vietiin salassa haudattaviksi. Näitä Katakombeja on Roman ulkopuolella niin paljon, että kaikkien käytäväpituus on laskettu yhteensä noin 1000 kilometriksi. Huomattavin niistä lienee Via Appian varrella oleva, jonne veljekset saapuivat.
Vilpitön ja hurskas fransiskaanimunkki, kansallisuudeltaan hollantilainen, antaa heille pienet kynttilät ja niin laskeudutaan ahtaasta aukosta maan alle. Sieltä avautuu eteen korkeita ja kapeita käytäviä, risteyksissään ja kulmauksissaan väliin laajeten pieniksi kappelin tapaisiksi. Seinät ovat täynnä lokeroita, mutta ruumiit on niistä ainakin tällä kohdalla otettu pois. Marttyyrien lokeroiden yläosa on tehty kaarevaksi ja usein sen etupuolta muutenkin koristeltu. Marttyyrit itse on aikoja sitten jaettu katolisille kirkoille palveltaviksi. Kautta keskiajan pimeitten vuosisatojen olivat nämä Katakombit unohduksissa ja löydettiin ne aivan sattumalta; kaikkia ei ole vieläkään tutkittu. Siten säilyi niissä kallisarvoisia muistoja alkukristillisestä taiteesta. Siellä, kalliovuoteellaan, pimeydessä ja häiritsemättömässä rauhassa, makaavat sadat tuhannet vainajat, odottaen "Hyvää paimenta", jonka edestä niin monet heistä kuolivat ja jonka kuvan niin monet surevat liikuttavalla naivisuudella heidän hautansa ovelle piirustivat.
"Vielä kaksi kallisarvoista Roman hautaa", sanoo signore Oppi surumielisesti hymyillen. Ajetaan Via Appiaa myöten, taivas on mennyt pilveen ja raskaat pisarat rupeavat putoilemaan sen molemmilla puolilla oleville ikivanhoille haudoille, surun ja toivon ikuisille ja kaikkialla maailmassa tavattaville vertauskuville. Tullaan vihdoin pienelle portille, jonka takaa näkyy tuuhea rauhan lehto. Tuuli humisee raskaasti korkeissa puissa ja sade valuu alakuloisella soinnulla kaikkialle. Tietämättä, minne mennään, kulkee Simeoni oppaansa perässä, kunnes, tämä seisahtuu syrjäiseen nurkkaan. Ollaan protestanttisella hautausmaalla ja tuossa edessä ovat Keatsin ja Shelleyn haudat, rinnakkain, yksinkertainen kalkkikivilaatta molempain merkkinä. Simeonin korvissa kaikuvat iki-ihanat, maailman surevimmat säkeet, jotka nyt sopivat näille molemmille veljille kauneudessa:
"Oh weep for Adonais — he is dead!"
"Oi, itkekää Adonaista — hän on kuollut!" Nämä yksinkertaiset haudat puhuivat voimakasta kieltä. Olihan niiden asukkaista toinen, Keats, Englannin uuden taiderunouden isä, nuorukaisnero, joka kuoli kaukana vieraalla maalla "sydämensä katkeruudesta", koska hänen isänmaansa ja aikansa ei häntä ymmärtänyt, julistanut kauneuden maailman ainoaksi arvokkaaksi. "Kaikki kaunis synnyttää ikuista iloa", oli hän sanonut, "ja kauneus on totuutta sekä totuus kauneutta; siinä on kaikki, mitä tunnemme maan päällä ja mitä meidän tarvitsee tuntea". Keatsin hautakirjoitus ja sen lause: "Tässä lepää muuan, jonka nimi oli veteen kirjoitettu", on myös murhaavin moite, minkä Englannin ja sen kautta koko maailman yleisö on halveksimiltaan neroilta saanut.
Ja toinen hauta, kapinoitsijan ja samalla mitä intohimoisimman ja utuisimman kauneus-unelmoitsijan leposija, tuntuu kuiskaavan alakuloisen tuulen vietäväksi: "Kanna kuolleet ajatukseni ympäri maailman kuin kuihtuneet lehdet kiiruhtamaan uuden syntyä, ja siroita säkeitteni tenhon kautta, kuin kypenet ja tuhka sammumattomasta ahjosta, sanani ihmiskunnan keskuuteen!" Ilta rupeaa hämärtämään, sateen ja murheellisen luonnon alakuloisuus hiipii sydämeen näiden hautojen äärellä. Molemmille runoilijoille on saapunut ystäväksi se yön henki, jonka tuloa Shelley oli ihanilla säkeillä toivottanut. "Yön henki, saavu nopeasti lännen aallon yli! Nouse idän sumuisesta luolasta, jossa pitkän ja yksinäisen päivän ajan kudot ilon ja kauhun uniasi, jotka tekevät sinut peloittavaksi ja kalliiksi — nopea olkoon lentosi! Kääriydy harmaaseen tähtivaippaasi, sido hiuksillasi päivän silmät, suutele häntä, kunnes hän väsyy, ja vaella sitten yli kaupungin, meren ja maan, koskettaen kaikkia unisauvallasi — tullos, kauan kaivattu!"