Taas aamuvarhaisella vanha tieni vie halki noenharmaan kaupungin. On myöhäissyys. Sa yksin, pensas pieni maan puoleen taivut oksin riutuvin.
Sun ylles vedenraskaat hiuteet hajoo
ja käärii sairaan sadeharsoillaan.
Mut kuumeenpunaisina putoo, vajoo
sun marjas lumihyhmään valkeaan.
Kuin hapan viini hankeen pisaroivat
sun verikyyneleesi kirpeät.
Ma tiedän, mistä kertoa ne voivat
ja mitä mykkyyteensä kätkevät.
Sun tiedän kärsimyksen kalkin juoneen, oi Berberis, sa pensas punainen! Ma alttarille talven suruhuoneen myös itken intohimot sydämen.
LOKAKUU.
Aamukylmä. En kierrekaihdinta nosta. Kuuluu aution huoneeni hämärään tuulen tyhjä puhelu puistikosta, naurunhohotus käheä sadesään.
Lehdet siellä kultaiset kulisevat,
jotka mädätä lumen alla saa,
kypsät hedelmät haljeten putoilevat,
kalmanhajua uhoo kostea maa.
On se voimakas ollut ja kaunista luonut.
Aivoissa nyt ei aatosta yhtäkään.
Ah, se on liioin syönyt ja liioin juonut! —
Yltyy nauru käheä sadesään.
LAULU SYKSYISESTÄ IKÄVÄSTÄ.
Ah ystävä, mua seuraa ikäväni kuin ukkospilvi musta, muodoton, ja niinkuin paasi painaa sydäntäni se tunto, että turhaa kaikki on.