Maa kevään aikaan ihanuuden hurmaa
niin ylen paljon synnyttää ja luo:
Syys saapuessaan kaiken ruhjoo, surmaa
ja luonnon kuuman sydänveren juo.
Oi katso, makaa puistokäytävillä
taas ruskein kasoin lehdet kuollehet,
ja niinkuin ruumiit riippuu seinämillä
nyt paleltuneet krassiköynnökset.
Niin kuolee kaikki kaunis iäst' ikään, pois ilo, lempi katoo, ystäväin! On syys mun tehnyt sairahaksi, mikään ei lääkitä voi ikävöintiäin.
ROCOCO.
Kurkistaapi sisään ikkunasta talviaamu takaa uudinten nukkujata vuoteen silmäillen, naista nuorta, vielä melkein lasta.
Illan kaunotarta katsoo huomen,
näkee ihon heljän harmenneen,
sinertävän vaon piirtyneen
alle ummistetun silmäluomen.
Silkkihiukset sekoo pehmeästi
pieluksien kultakirjailuun,
mutta pienen, pilkallisen suun
punamaali viiltää pistävästi.
Rutistuneet ruusut peittää maton huivi, viuhka, kirje vierellään. — Aamuauringoll' on hymyssään kaihomieli sanoin lausumaton.
HIILIPIIRROS.
Musta, sankka savupatsas lailla käärmehen kohoo sysikiemuroina ilman lakehen — haihtuu niinkuin houreuni, aatos syntinen.