Sumu kietoo suortuvansa rantapetäjiin, liukuu pitkin ulappaa sen ääriin etäisiin. Pimeys kuin myrskyn paine siivin saapuu niin.
Tuikkii tunnein pitkin yössä lyhty majakan, valon heittää valjun ylle aavan maiseman. Kaukaa lyöpi malmikello kerran ainoan.
VIERAS.
Ma talviyössä valvon, seuranani vain kasvot vihertävät kuollehen —! Käy kylmän väreet pitkin ruumistani, ja sydän seisahtuu kuin kuunnellen.
On armaan kielokimppu huoneessani, ja ilmassa ui sulotuoksu sen. Mut suusta vainajan lyö vastahani maan ummehtuneen löyhkä saastainen.
Tuo mykkä vieras miten tuijottaakaan!
Oi, etkö kerran kuoltuasi saakaan
sa jäädä mullan syvään lepohon?
Viel' elävien sääliäkö anoin. öin harhaat tuskallisin sielunjanoin luo kauhunsairaan ihmisolennon?
SUOHAUTA.
Näin unta: korpisuohon upposin, ja toivo pelastuksen puuttui multa. Ei peninkulmiin häämöttänyt tulta, ja seutu peittyi pakkashuuruihin!
Mut yöhön huusin voimin viimeisin ja apua viel', armas, anoin sulta: on sydämesi niinkuin puhtain kulta, se pysyy, kaikki muu jos pettääkin!