Siinä oli:
"Eläköön Barbro Berting! Au revoir!"
Ei enempää eikä vähempää.
Barbro ajatteli heti, tietämättä itsekään miksi, kotikaupunkinsa ylioppilasta, jonka oli kohdannut kapealla tunturipolulla ja jota ei sen koommin ollut nähnyt. Heistä ei ollut tullut matkakumppaneja, vaikka ylioppilas oli luullut. Barbro oli haeskellut häntä sekä asemilla että ravintolavaunusta, mutta turhaan.
Tuntui hämärältä, kuinka nuorukainen oli saanut tietää, että tänään oli hänen syntymäpäivänsä, vaikka olihan se ajateltavissa. Siinä tapauksessa hän on tietysti vain kujeillut, ja se on oikeastaan hävytöntä.
Barbro repi sähkösanoman pieniksi palasiksi.
"Paljasta roskaa", sanoi hän, "mutta teitä minä kiitän muista".
"Ahaa, pieniä tunturisalaisuuksia", huomautti Sonja, "sepä hauskaa.
Mikähän ihmeen otus se mahtaa olla, jonka olet tavannut erämaassa?"
"En ole tavannut kerrassaan mitään muuta kuin sääskiä ja sopuleja, mutta ne eivät ole niin sivistyneitä, että voisivat lähetellä sähkösanomia. Mutta nyt voisimme tehdä jotakin muuta. Emmekö kirjoita bouts-rimés?"
"Ei, säästä siitä huvista", huusi Aina. "Minä kammoan runoja.
Laskuarvoitukset ovat paljoa hauskempia."