"Eikö mitä — eräältä ylioppilaalta, jonka kerran tapasin."
Sonja vihelsi vallattomasti.
"Mikä hänen nimensä on?"
"En tiedä. Hän on täältä. Ja hän on tietysti sähköttänyt vain kujeillakseen! 'Eläköön Barbro Berting! Au revoir!' Ihan varmaan hän tahtoo ärsyttää minua, ymmärrätkö?"
"En, niin viisas en ole. Hän ihailee sinun ruskeita kiharoitasi ja syviä silmiäsi. Tuolla alalla minä olen erikoistuntija. Minulla on varsin kunnioitettava kokemusvarasto, mutta nyt olen joutunut kiikkiin."
"Oletko — oletko kihloissa?"
"En, mutta rakastunut — inhottavasti rakastanut erääseen tummasilmäiseen kandidaattiin, jolla on ruskea, lyhyeksi leikattu tukka ja pitkät koivet, roomalainen profiili ja hieman liian leveä suu —"
"Sehän on —" Barbro vaikeni äkkiä ja nielaisi sanat "minun ylioppilaani".
"Mitä sinä nyt? Sanoinko jotakin sopimatonta?"
"Et suinkaan, en minä sitä tarkoita", puolusteli Barbro. "Asuuko hän tässä kaupungissa?"