"Voit, ainakin minun puolestani. Sinähän kerran ennen vanhaan sanoit irti ystävyyden."
"Niin, kun sinä et pitänyt sanaasi, vaikka lupasit varmasti, ettet näytä sitä hupsua runoa, minkä kirjoitin Fredinin koulusta. En unohda milloinkaan, kuinka hurjasti suutuin, kun sinä lauloit sen kerho-iltana. Ja minä olin siinä uskossa, että se oli revitty ja viskattu pois, mutta sinä olitkin onkinut sen itsellesi ja petit minut häikäilemättä."
"Babi kulta, ethän toki saa halvausta post festum. Olethan antanut minulle anteeksi, ja se oli meidän ainoa kiistamme. Enkö ole sen jälkeen ollut sinulle aina hyvä?"
"Olet, oikein hyvä", myönsi Barbro eikä voinut olla suutelematta Sonjan poskelle, minkä tämä nauraen otti tyytyväisenä vastaan.
"Pikku hyväilijä", sanoi hän ylimielisesti.
Barbron kasvot karahtivat tulipunaisiksi loukatusta ylpeydestä. Hän pelkäsi aina antavansa liikaa, vaikuttavansa tungettelevalta, ja sittenkin oli hänen varsin työläs hillitä voimakkaita, kuumia tunteenpurkauksiaan.
IV.
SOKERILEIPURILLA.
Kaikki oli laitettu valmiiksi ja kuntoon Tukholman-matkaa varten. Taistelu Vahdin kohtalosta oli päättynyt siten, että Barbro sai tyytyä jättämään koiransa kotiin.
Ainan piti ottaa osaa sekä jääpallo- että hiihtokilpailuihin, ja hän oli matkustanut samana päivänä kuin lukukausi koulussa päättyi, Elsa suori matkalle suoraan Lundista, oltuaan viikon isoäidin luona, ja jouluaaton edellisenä iltana aikoivat tukkukauppias Berting, Ulla-täti ja Barbro lähteä matkaan.