"Kuka sen tietää", ilakoi Holger Boye. "Ei ole vielä päässyt koulusta,
Mignon."
"Mignon, miksi nimittelet minua sillä tavalla?"
"Meillä on aina kotitekoisia nimilappuja oman sakkimme ihmisille. Ja Mignon sopii mielestäni sinulle — miksikö, hm! Meillä on, millä mällätään, jos loppuu, niin lainataan."
Isoäiti tarjosi kaikille nuorille tervetuliaisillalliset. Pöytä oli häikäisevän valoisa, sillä oli paljon kukkia, koko joukko hauskoja, herkullisia ruokia, hyvää viiniä ja Flodan puutarhan ihania hedelmiä.
Jäykkyys ja väkinäisyys olivat täältä tipotiessään. Kaikki puhua porisivat kilvan, ja nauru soi kuin heleä sävel. Barbro tunsi olevansa niin hyvässä vireessä, että iltaa olisi saanut hänen mielestään kestää loppumattomiin. Elsa kuitenkin keskeytti ilon. Hän asui eräässä professorinperheessä eikä tahtonut tulla myöhään kotiin, kun huomenna oli työpäivä.
Ja yht'äkkiä vallitsi isoäidin salongissa hiljaisuus. Vanha rouva ja nuori tyttärentytär jäivät seisomaan sylikkäin.
"Kylläpä olen saanut odottaa pikku Babiani! Viihdy nyt täällä oikein hyvin! Kahteen ja puoleen vuoteen en ole sinua nähnyt, lapsukaiseni. Monia toiveita ja ajatuksia on sillä aikaa ehtinyt syntyä."
"Niin, mutta niistä ei ole mihinkään, isoäiti, ja se on pahinta."
"Kyllä niistä jotakin tulee. Puhumme niistä myöhemmin. Ja nyt saa pikku tyttöni nukkua makeasti samassa sängyssä, jossa äitisikin nukkui, kun hän kävi koulua täällä Lundissa. Se on ollut täällä muiden huonekalujen mukana, vaikka minä harvoin käytän tätä asuntoa. Tänä talvena se saa kuitenkin virkistyä eloon ja nuortua sinun ja Elsan tähden. Me pidämme päivälliset ja tanssiaiset, Babi."
"Jumalallisen ihanaa, isoäiti!"