Sekä Barbro että Vahti heräsivät säteilevässä mielentilassa ja nauttivat yhdessä aamukahvin sängyssä. Tarjotinta tuodessaan Saara sanoi leikillään, että hänen armonsa oli vakuuttanut, ettei tällainen "pyhäpäivätapa" saa enää kertaakaan uudistua arkena, "Mutta nähkääs, neiti", lisäsi Saara nyökäten, "hänen armonsa on sellainen, että hänellä on pyhä ympärillään ja mielessään, kun muilla on arki ja aherrus".
Kun Barbro ja Vahti jäivät kahden, ryhtyi Barbro lemmikkinsä kanssa vakavaan keskusteluun:
"Kuulehan, Vahti", sanoi hän, "sinä et saa vaatia, että minä olisin sinun kanssasi täällä niin paljon kuin kotona, vaan sinun on ymmärrettävä, että minä pidän pikku hauastani, vaikka en ehdikään puuhailla kanssasi kuin vähän aikaa. Sinä olet jo iso poika etkä enää pureksi kalosseja ja hameenhelmoja. Täällä Lundissa on sinun näytettävä, että olet sivistynyt koira, ja osoitettava sivistyksesi siten, että aina osaat tulla kotiin etkä milloinkaan eksy huonoon seuraan."
Vahdin häntä viuhui lakkaamatta, sillä pala wiener-leipää toisensa jälkeen livahti sen terävien hampaiden välitse, ja tässä lauhkeassa mielentilassa se oli hämmästyttävän myötäsukainen.
"Nyt loppui, Vahti", sanoi Barbro viimein, "minä itse sain ainoastaan yhden rinkelin. Uskallatko väittää, etten ole hellä ja uhraavainen äiti? Jos saat vielä sokerimurun, niin olen myös heikko äiti."
Vahti ei pannut vastaan, mutta kun se sitten huomasi, ettei muuta tarjota, hyppäsi se alas tuolilta, jolla oli istunut, ja aikoi mennä vasuunsa.
"Vahti", huusi Barbro, "muista, ettet karkaa tiehesi tänään, kun panen kaulaasi kävelysolmukkeen. Muuten näyttäisi siltä, että olet huonosti kasvatettu."
Vahti luimisti korviaan, siristi silmiään ja nuolaisi kuonoaan. Siitä, että se rimpuilematta antaisi panna kaulaansa mokoman rasittavan koristeen, ei voinut olla puhettakaan, mutta eihän kannattanut ruveta haukkumaan emäntäänsä ennen aikojaan.
"Sinä saat tänään vaaleankeltaisen solmukkeen", lisäsi Barbro
vakuuttavasti. "Mutta kylään et kanssani pääse. Kun viimeksi olit Sonja
Thomasin luona, pistit poskeesi jälkiruoan, joka oli tarjoilupöydällä.
Hyi, Vahti, kuinka surullisia muistoja!"
Oli luonnollista, että Barbro ensi työkseen etsi käsiinsä Sonjan. Heti aamiaisen jälkeen hän soitti ja kysyi, mihin aikaan olisi sopivinta. Sonja oli, kuten aina muulloinkin, ylettömän ystävällinen, mutta hänellä ei ollut ainoatakaan vapaata hetkeä tänään eikä huomennakaan. Ja lauantaina, ylihuomisen perästä, olivat ylioppilaiden tanssiaiset, ja silloin hänen oli autettava Ingeriä, serkkua, ja seurusteltava maalaisvieraiden kanssa, joita heille oli tulossa, mutta sunnuntaina täytyy Barbron ja hänen tavata toisensa.