Barbro pani allapäin kuulotorven paikoilleen.
Isoäiti katsahti häneen postinsa takaa. Hän sai joka päivä maisemakortteja ja kirjeitä kotimaasta ja ulkomailta. Floda oli koko hänen aikansa ottanut avoimin sylin vastaan melkein lukemattoman paljouden vieraita, ja vain harvat unohtivat, kuinka kuvaamattoman hauskaa oli olo siellä. Useimmat lähettivät monesti kiitollisia tervehdyksiään paikan haltijattarelle.
"Miksi näyttää siltä, kuin pikku Babi olisi pahalla mielellä?" kysyi lempeä vanha ääni.
"Kun ajattelin, että kaikilla ihmisillä on niin paljon tekemistä — paitsi minulla. Minulla on aina sietämättömän paljon aikaa."
"Silloin on parasta karistella sitä hieman pois", naurahti isoäiti. "Käyhän istumaan, pieni ystäväni, ja puhelemaan kanssani, jos sinua haluttaa. Minun tekee mieleni pistäytyä Babini sisään ja katsoa, miltä niin kirpeän iloisen mielen sisuspuoli näyttää."
"Isoäiti", sanoi Barbro istuutuen jakkaralle levottomasti liikehtivät sormet polvilla. "Minusta kai pitäisi tulla jotakin hyödyllistä, mutta pahinta on, ettei minulla ole oikein halua lukemiseen, ja käsityö on minusta kamalinta mitä on olemassa."
"Entä taideveisto?"
"Ei sekään miellytä eikä sairaanhoito, vaikka se muuten onkin hienoa."
"Pikku Barbro — sinä olet varmaankin liian lapsellinen ikäiseksesi. Ja jos sanon suoraan, niin olen sitä mieltä, että panemme tuon hyödyllisen vähäksi aikaa syrjään. Mutta sinun on aina pidettävä elämääsi omaisuutena, jota sinun itsesi on hoidettava. Sinä olet edesvastuussa kylvöstä, ja sato tuottaa sinulle iloa. Älä rupea odottamaan, että joku tai jokin muu johtaa sinut onnen temppeliin."
"Niin, mutta minun —"