"Maltahan, lapsi-kulta, niin laadimme lähimmän ajan suunnitelman. Minun ajatukseni on, että rupeat käymään yleissivistävillä luennoilla ja että esimerkiksi tunnin päivässä työskentelet kirjastossa ja tarkoin ajattelet, mitä luet. Se saa olla mitä tahansa, kunhan vain tiedät, mitä luet."
Barbro sävähti tulipunaiseksi. Hänen sormiinsa oli joutunut nenäliina, joka pyöri pyörimistään. Silmät säteilivät, mutta ne eivät katsoneet isoäitiin, vaan kauas ulos ikkunasta siniseen ilmaan.
"Isoäiti", aloitti hän hiljaa, "luuletko sittenkin — ei!"
"Mitä minä luulen?"
Ruskeakutrinen pää painui rintaa vasten, mutta kohosi uudelleen, ja pehmeä suu värisi:
"Että minusta — minustakin voi tulla oikein ihminen?"
Isoäiti ojensi hänelle molemmat kätensä. Lämmintä, säälivää hellyyttä oli tuossa liikkeessä. Hän, tuo vanhus, ymmärsi, että oli saanut hoidettavakseen ahtaassa häkissä vankina olleen metsälinnun, linnun, joka oli oppinut pitämään siipiään jonakin pahana, jonakin sellaisena, mikä oli typistettävä.
"Minä sanon sinulle erään asian, pikku Babi", sanoi isoäiti, "sinä tarvitset jonkun aikaa ottaaksesi selvän omasta minästäsi — ja ollaksesi sydämen pohjasta nuori. Ilo on kauneinta elämässä, mutta sitä on poimittava kuin kukkia tiepuolesta eikä viljeltävä kasvihuoneessa. Isäsi on kyllä oikeassa, että sinulla tulee olla askartelua, ja senvuoksi tuleekin luennoista täysi tosi, mutta muuten sinun on vain oltava iloinen eikä ajateltava mihin kelpaat. Elämä pitää kyllä meidät kaikki muistissaan, tyttö kulta, varustautukaamme vain tulevaisuuden varalta jollakin työaseella. Kenties sinun aseeksesi, pikku Babi, tulee kynä? Etkö ole enää sitä ajatellut?"
"En — taikka olen kyllä — toisinaan."
"No niin, ja nyt me otamme päivän sellaisena, kun se meille tulee — ja pidämme hauskaa, Babi kulta! Elsa on harvinainen ja kunnon lukuhevonen, niin että hänestä et kai saa paljoakaan seuraa. Mutta voithan tehdä uusia tuttavuuksia. Täällä on eräs nuori tyttö, jonka nimi on Inger Thomas; olisi hauskaa, jos teistä tulisi hyvät ystävät."