"Hyh, se ei haittaa mitään." Barbro pistää häpeillen näkyviin tohvelinkärjen. Samassa muistuu jotakin hänen mieleensä ja hän sanoo innokkaasti:
"Oikein paljon kiitoksia serenaadista. Usko pois, että nautin siitä!"
"Se ilahduttaa minua, Mignon. Joudu nyt vain terveeksi, niin lähdemme Linnunlauluun ja Dalbyhyn poimimaan kangasvuokkoja ja ruttojuuria ja paljon muutakin hyvää, josta sinulla ei ole aavistustakaan."
"En ilkeä lähteä tämän näköisenä päivänvaloon."
"Hm, eihän tuo läiskä juuri korista naamataulun Kap Hornia, mutta minä en sitä ujostele."
"Sinä — mutta pitäisi kai meitä olla muitakin…"
"Noo, sehän on makuasia. Yksin luonnonhelmassa tahi sellaisen kanssa, joka miellyttää, se on minusta mukavinta. — Millä sinä saat aikasi kulumaan odottaessasi ihanuuden korjautumista?"
"Oo, Holger!" Nyt pujahtaa koko tohveli näkyviin ja kohta sen jälkeen toinen, mutta se tapahtuu harkitsematta, pelkästä innostuksesta, ja sentähden Barbro ei huomaa nauttia siitä, että Holger ilmeisesti ihastelee pienten samettitöppösien reistailua. "Tahtoisin mielelläni kysyä sinulta erästä asiaa, mutta — mutta sinä olet tietysti hirveän kriitillinen."
Holger hirnahtaa ja kiepauttaa päätään kuin vauhko hevonen.
"Runoheposi on kai lähtenyt laukkaamaan?" kysyy hän hyväntahtoisesti.