"Niin tahdon minäkin paljoa mieluummin", sanoi Minka reippaasti, "vaikka — en suvainnut sinua taannoin".
"Enkä minä sinua! — Oo, vielä yksi suukko, Minka! Sinä olet suloinen pikku tenhotar."
Kulkusten helinä sai heidät heräämään todellisuuteen, ja jopa olikin aika, sillä eräs reki tuli täyttä vauhtia heitä kohden. Siinä ajoivat Uno Freide ja Holger Boye, jatka olivat lähteneet etsiskelemään heitä, kun eräs talonpoika oli ottanut kiinni tyhjän reen ja pillastuneen hevosen ja vienyt ne Saltsjöbadenin hotellin eteen. Hakijat olivat ottaneet mukaansa sekä sukset että luistimet siltä varalta, että olisi pitänyt lähteä retkeilemään, mutta he nolostuivat aika tavalla nähdessään onnettomuustoverien hellästi hyväilevän toisiaan keskellä suurta maantietä noin kolmen kilometrin päässä kylpylaitoksen hotellista.
Tosin oli kumpikin niin uuvuksissa, että heidät täytyi auttaa rekeen, mutta he olivat kumminkin niin säteilevän onnellisen näköisiä silloinkin, kun kertoivat vaivoistaan, että oli turhaa ruveta heitä surkuttelemaan.
"Koko juttu oli minun syyni", sanoi Minka.
"Eipäs", keskeytti Urban, "jos minulta vain olisi ollut tarpeeksi malttia ottaa ohjakset…"
"Ottaa ohjakset?" kysyi Uno ihmetellen.
"Niin, sillä minä tahdoin välttämättömästi ajaa." Minka painoi päänsä alas.
Urban hyväili hänen käsiään vällyjen alla.
"Ei olisi sekään haitannut mitään", virkkoi hän innokkaasti, "jos minä vain olisin ollut kylmäverisempi".