Koetus ja sovitus meni menojaan, ja Babi vilisti vapautuneena alas rappusia, mutta ehdittyään keskelle niiden toista aukeamaa hän pysähtyi äkkiä. Siinä virui liikkumattomana suullaan pieni ihmiskäärö, pieni viiden tai kuuden vuoden vanha poika. Hän oli paljain päin, ja likainen kiharatukka oli hyvin takkuinen. Pukineet riippuivat riekaleina hänen yllään. Jalkineina oli pari suuria naistenkenkiä, joissa oli ammottavia reikiä.
Liikutettuna Barbro kumartui katsomaan poikaa. Oliko hän kuollut?
Barbro nosti pojan varovasti ylös. Pienet kasvot olivat aivan kelmeät
ja pelottavan laihat, mutta hän eli. Raukea katse kohdistui arasti
Barbroon.
"Mikä pikku poloinen sinä olet?" kysyi Barbro sydämellisesti. "Oletko sairas?"
"En."
"Onko sinun nälkä?"
"On."
Totta totisesti hänen oli nälkä! Barbron sydän kuumeni säälistä nääntynyttä lasta kohtaan, joka tuskin jaksoi pysyä jaloiltaan. Hänen oli kannettava lapsi ompelijattarelle ja jätettävä hänet sinne siksi aikaa, kunnes kävi hakemassa jotakin syötävää. Poika ei ollut raskaampi kuin hänen sisarensa kaksivuotinen tytär, ajatteli Barbro ottaessaan hänet syliinsä, mutta niin hirveän huolimattomasti hoidettu.
"Ah, se on se pikku raukka, jonka isä hukkui viime jouluna", sanoi neiti Andersson. "Niillä on vissiinkin hyvin kurjat olot. Ne asuu täällä vinnillä."
Saatuaan maitoa ja leipää poika näytti vähän reipastuneen ja kykeni lähtemään Barbron kanssa äitinsä luo. Tämä asui viidennessä kerroksessa eräässä kojussa, josta alkujaan oli aiottu tehdä ullakkokomero. Barbro ei ollut vielä milloinkaan nähnyt niin kurjaa asumusta, niin sydäntäsärkevää köyhyyttä. Keskeltä vanhoista matoista kyhättyä läjää, jonka verhona oli kulunut viltti, kuului kuolemanväsynyt ääni:
"Onko siellä pikku Viktor?"