Viktor — voittaja! Se oli hänen, tuon pienen ressun nimi, jonka nälkä oli kaatanut kuudennella ikävuodellaan.
"On", vastasi poika yksitavuisesti. Mutta hän ei juossut äitinsä luo eikä päästänyt Barbron kättä.
"Vähän vettä, lapsi."
Barbro irroitti hellävaroen kätensä Viktorin otteesta. Hän etsi karahvia ja vettä, mutta Viktor tallusteli suurilla kengillään erään hinkin luo, jossa oli kauha. Hän täytti kauhan ja vei sen kuoppaisen kivilattian yli äidilleen.
Ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta kun nainen oli juonut, kysyi hän:
"Onko sinulle annettu ruokaa?"
"On."
"Eikö ole mukanasi?"
Nyt meni Barbro sairaan luo ja sai kuulla hänen kärsimystensä historian lyhyin, katkonaisin lausein. Nälkä, sairaus, miehen kuolema, häätö, nälkä, sairaus. Ja nyt hän pelkäsi kovasti jäävänsä vuoteen omaksi ja kuolevansa Viktorilta. Hän ei jaksa elää, mutta ei myöskään uskalla ajatella kuolemaa. Mihin joutuu silloin poika?
Barbro oli vähän aikaa aivan sekaisin nähdessään näin aavistamattoman suurta kurjuutta. Hän oli kyllä lukenut hädän kauhuista, mutta olihan kokonaan toista istua kauniissa, hyvin sisustetussa huoneessa ja katsella kirjasta elämän kovuutta, kuin nähdä se todellisuudessa, ilman taiteellista siloittelua.