Barbro kävi häntä katsomassa joka aamupäivä, ja Viktor oli aina mukana. Oli outoa nähdä, kuinka ihmeissään äiti oli poikansa siisteistä vaatteista. Mutta hän ei jaksanut kysellä mitään. Ainoa, mitä hän säännöllisesti ja vaivoin sai sanotuksi, oli: "Oletko saanut ruokaa tänään?" Nämä sanat olivat kuin iskostuneet kiinni kuiviin huuliin; ne kaikuivat yksitoikkoisina ja soinnuttomina, mutta sittenkin ne ilmaisivat nälästä ja kärsimyksistä nääntyneen äidin rakkautta.
Sairaalan käytävässä Barbro oli useita kertoja tavannut sen nuoren miehen, joka oli sanonut häntä "suojelusnaiseksi". Hän oli lääketieteen kandidaatti Aksel Törner. Barbroa rupesi aina sisäisesti kuumentamaan, kun hän pitkän matkan päästä näki lepattavan lääkärinviitan. Jos tulija oli kandidaatti Törner, alkoi häntä kuumentaa yhä enemmän, ja kun Törner puristi lujasti hänen kättään ja katsoi häneen vakavasti tarmokkailla, teräksenharmailla silmillään, hehkuivat hänen kasvonsa kuin auringon paahteesta.
Niin yksinkertaisesti ja melkein huomaamatta ei Barbro ollut milloinkaan solminut tuttavuutta kenenkään kanssa, ja tuokiotakaan empimättä hän lähestyi Törneriä avomielisesti ja ujostelematta, aina yhtä rehellisen iloisena saadessaan tavata hänet.
Törnerin reipas ja hilpeä kohtelu aiheutti sen, että kaikki sairaat pitivät hänestä paljon, ja hän olikin antautunut lääkärintoimeensa täydellä innolla. Saattoipa tapahtua, että hän puhui yksinomaan jostakin leikkauksesta niinä lyhyinä hetkinä, jolloin Barbro käveli hänen kanssaan sairaalan puistossa, tai että hän heti vei Barbron jonkun sairasvuoteen ääreen näyttääkseen tälle "mielenkiintoisen tapauksen".
Jos Barbro toi kukkia tai karamellejä lapsille, loisti Törner tyytyväisyydestä ja nyökkäsi: "Kas sillä lailla, neiti Berting. Te hyödytätte enemmän kuin kokonainen lääkeannos."
Ja Barbro tiesi, että Törner odotteli, jos se suinkin kävi päinsä, hänen tuloaan saadakseen tervehtiä häntä. Eräänä päivänä oli Törner sanonut:
"Olipa hauska, kun tulitte näin aikaisin, ettei minun tarvinnut odottaa. Jos viivytte, kiihoitun minä, eikä se sovi lääkärille."
Sen päivän perästä Barbro saapui aina heti, kun portti avattiin kävijöille. Hän ja pikku Viktor ne seisoivat siinä uskollisesti käsi kädessä. Joitakuita kertoja kävi myös Holger Boye heidän kanssaan, mutta hän huomasi olevansa täällä liika pyörä rattaissa. Hän oli oppinut ymmärtämään paljon niinä kirkkaina maaliskuun pakkaspäivinä, jotka taivaan kiiltäessä lasinselkeänä ja maan kuumottaessa alastomana kuitenkin kulkivat niin voitonvarmoina kevättä ja elämänuudistusta kohden.
Vajaan kuukauden virui pikku Viktorin äiti puhtaassa, valkeassa sängyssään ja katseli ympärilleen raskain, surumielisin silmin. Ei edes sekään, että hänen poikansa oli saanut kalpeihin kasvoihinsa väriä ja alkanut laverrella vireästi niinkuin onnellinen lapsi ainakin, voinut muuttaa hänen kuluneiden piirteittensä kangistunutta ilmettä, ja kohta koitti hetki, jolloin uupuneen työläisvaimon elämää eivät kyenneet pitämään pystyssä lääkkeet eikä hoito. Eräänä iltapäivänä Barbro sai Holgerilta sanan, että loppu saattoi tulla minä hetkenä tahansa.
He menivät yhdessä sairaalaan. Tällä kertaa ei Viktor ollut mukana.