"Lähdetkö sisälle, Babi, vai odotatko täällä käytävässä?" kysyi Holger hiljaa. "Et kai ole nähnyt vielä kenenkään kuolevan? Siitä voi jäädä synkkä muisto."
"Minä tahdon mennä myös", sanoi Barbro hiljaa. "Ehkä hän tuntee minut."
Pystyverho, jolla kuoleva erotettiin muista sairaista, ympäröi aivan läheltä valkeaa vuodetta. Eräs sairaanhoitajatar oli kumartunut katsomaan Viktorin äitiä.
Hän näytti vielä tuntevan Barbron, sillä hän sopersi:
"Viktor?"
"Viktorin on hyvä olla", vastasi Barbro sointuvalla, lämpimällä äänellään. "Minä lupaan pitää huolta Viktorista."
Kuoleva koetti sanoa jotakin, luultavasti kiittää, mutta se hupeni vain läähättäväksi korinaksi. Sitten tuli hiljaisuus. Siinä virui vain poroksi palanut elämä, joka harmaana tuhkana luhistui kuoleman arinalle.
Barbro tuijotti herkeämättä luiseviin, karheisiin käsiin ja kutistuneihin, ryppyisiin kasvoihin, joilta vähitellen katosi elontaistelun toivottoman tuskan kauhistuttava ilme ja jotka silisivät kuin näkymättömän, lempeän, mutta lujan käden kosketuksesta.
Holger seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Barbron vieressä. Hän odotti hetkeä, jolloin Barbron jännitys puhkeisi onnellisen, terveen ihmisen tuskaksi, jota tahtomattaankin tuntee nähdessään katoavaisuutta. Ja muutaman hetken kuluttua Barbro itkikin niin katkerasti ja kuitenkin niin keveästi kuin se, jonka kyyneliä ei sydänsuru ole milloinkaan kuohuttanut.
Holger kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi hiljaa: