"Sen kyllä teen mielelläni. Mutta, rakas lapsi, mehän tulemme ikälopuiksi, ennenkuin ehdimme sarjan päähän, en jaksa mitenkään laskea meidän Methusalem-ikäämme."
"Se ei ole konsti eikä mikään", huomautti Astrid, "viisi kertaa seitsemän on kolmekymmentäviisi. Sinä olisit silloin viidenkymmenenviiden vanha."
"Niin vanhaksi en ikinä tule", vakuutti Sonja.
"Ei sitä tiedä", hymyili Märta lauhkeasti, "minun mielestäni on ehdotus erinomainen."
"Niin on", myönsi Mary, "sillä eihän liene sitä vaaraa, että joudumme harhateille, naimisiin yhteiskunnallisen asemamme alapuolelle, tai jotakin muuta sellaista".
"Ajatteletko sinä niin hirveää, Mary", ihmetteli Minka viattomasti, mutta samalla kiilui veitikkamaisuus pitkien silmäripsien alta.
"En, en minä ainakaan."
Barbro istui tavattoman hiljaa. Hänellä oli paljon sellaista ajattelemista, mitä muut eivät olisi ymmärtäneet. Hänestä tuntui sisimmässään, ikäänkuin aivan uusi ja kauaskantoinen onni kohottaisi sen, mikä hänessä oli parasta, ennen aavistamattomaan Barbro-olotilaan, ja se oli äärettömän paljon rikassisältöisempi kuin entinen. Aksel Törner ei tosin ollut sanonut hänestä pitävänsä, mutta se ei ollut tarpeenkaan. Barbro oli mielellään alkanut puhtain ja valoisin ajatuksin valmistautua tulemaan hänen elämäntoverikseen.
Törner oli sanonut, että olisi hyvä, jos lääkärin puoliso voisi auttaa miestään töissä. Naisella on useimmiten enemmän käytännöllistä älyä kuin miehellä. Ja vaikkei Barbro ollut kertaakaan kuullut hänen mainitsevan sanallakaan rakkaudesta, tiesi hän, että Törner pyysi häntä ymmärtämään hänen vaatimuksiaan ja laittautumaan valmiiksi. He seuraisivat toisiaan sekä ilossa että surussa. Toisin ei voinut olla.
Muistellessaan Upsalassa vietettyjä ihania päiviä Barbro toisti usein mielessään muutamia säkeitä, jotka olivat esiintyneet Flodassa esitetyssä pienessä tilapäisessä näytelmäkappaleessa: