"Mutta meidän täytyy olla tyynet isän näkyvissä. Hänen mieltänsä ei saa liikuttaa", sanoi hän.
"Häntä saatte te hoitaa, minun täytyy pitää huolta asioista", sanoi Robert ja nousi ylös. "Minä ratsastan heti Tukholmaan, siellä tahdon ottaa vastaan kohtaloni, kuten miehen tulee."
Yhteenpuristetuin hampain ja kova, päättävä ilme kasvoillaan poistui hän huoneesta. Hetkisen kuluttua kuulivat äiti ja tytär pois kiiruhtavan hevosen kavionkopseen lehtokujasta.
Robert alotti keskustelut isän velkojain kanssa. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista salata onnettomuutta, heikosti toivoen, että asia voitaisiin hiljaisuudessa korjata. Mutta pian kävi ilmi, että parooni, paitsi sitä, että hän oli mennyt takaukseen suurista summista, myöskin oli sijoittanut suurimman osan pääomastaan yrityksiin, jotka olivat kokonaan epäonnistuneet. Robertille selvisi, että perhe kauan tietämättänsä oli elänyt taloudellisen perikadon partaalla. Asia ei ollut autettavissa; kaupunkitalo oli myytävä ja Bergsjöholm joutuisi vasaran alle. Oli selvä asia, ettei ulkonaista kunniaa voitu enää säilyttää. Parooni Rencronan ja hänen seuratoveriensa onnettomuus oli pian jokaisen suussa. Siitä puhuttiin kaikkialla lisäillen ja värittäen niin, että huhu kasvoi kuin lumivyöry. Parooni, joka oli ollut ylhäisemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin onnettomuustoverinsa, vajosi syvemmälle ihmisten ajatuksissa ja sai ankarimman tuomion. Useimpien mielestä oli hän itse petturi, sen sijaan, että häntä oli petetty. Muutamat pudistivat päätään selittäen, ettei hänen halvauskohtaukseensa ollut luottamista, se saattoi yhtä hyvin olla jotakin muuta. "Tietysti oli hän ajoissa koettanut päästä suojaan rajuilmalta, mutta yritys ei ollut onnistunut", sanottiin.
Kaiken tämän tapahtuessa oli parooni yhä sairaana, eikä tietänyt mitä hänestä puhuttiin. Hänen tilansa oli huonontunut. Toinen halvauskohtaus oli vielä enemmän vähentänyt hänen ruumiin- ja sielunvoimiaan ja tehnyt hänen avuttomaksi, kuin pienen lapsen, joka vaati alituista hoitoa.
23.
Eräänä yönä herätettiin Dagmar ilmoituksella, että hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Silmänräpäyksessä hypähti hän vuoteeltaan ja kietoutui aamupukuunsa. Kiivaasti sykkivin sydämin ja vavisten joka jäsenessään kiiruhti hän sairashuoneeseen.
Vuoteen vieressä istui vaapaaherratar kalpeana tuskasta ja valvomisesta. Robert, jota oli lähetetty hakemaan, seisoi hänen vieressään. Muutamia vasta unesta herätettyjä palvelijoita seisoi nyyhkyttäen ovella. Sairasvuoteelta kuului raskaita korahduksia ja paroonin otsalla helmeili kylmä hiki kirkkaina pisaroina.
Väristen mielenliikutuksesta ja vilusta hiipi Dagmar isänsä luo. Kuolema oli laskenut leimansa noille rakastetuille kasvoille. Hurja epätoivo valtasi hänet. Hän vaipui polvilleen ja tarttui isän kylmenevään käteen.
"Isä, katso minuun vielä yksi ainoa kerta, rakas isä", rukoili hän sydäntäviiltävässä tuskassa, mutta isä ei kuullut häntä.