Hän tunsi suurta tuen ja avun tarvetta heille kaikille tänä hetkenä, mutta mistä saada sitä?
"Lääkäri?" kuiskasi hän ja katsoi veljeensä.
"On jo lähetetty hakemaan", vastasi tämä hiljaa.
"Oi, rukoilkaa, eikö kukaan voi rukoilla?" virkkoi Dagmar; mutta hänen kuuma kyyneleetön katseensa kohtasi vaan kalpeita kasvoja ja alasluotuja silmiä. Vapaaherratar istui mykkänä, palvelijat nyyhkyttivät vielä enemmän ja Robert kehoitti häntä tyyntymään.
"Mutta täytyykö hänen kuolla ilman ainoatakaan rukousta?" sanoi hän, katsellen vaikuttavasti veljeensä.
"Rukoile itse", vastasi tämä epävarmalla äänellä ja kääntyi pois.
Dagmar koetti rukoilla Isämeitää, mutta hänestä tuntui ikäänkuin rukous olisi kimmonnut takaisin häneen itseensä.
Kuolevan tuijottaviin silmiin ei ilmestynyt mitään tietoisuuden ilmettä, ja raskaat korahdukset kaikuivat vielä raskaampina. Pian menisi hän rajan yli tuntemattomaan ijankaikkisuuteen; mutta oliko hän valmistautunut sitä varten? Yht'äkkiä selvisi Dagmarille, että hän oli kauheasti lyönyt laimin viime aikoina. Niin hellästi kuin hän oli hoitanutkin hänen ruumistaan, ja niin uhrautuvainen kuin hän oli ollut yötä ja päivää, ei hän ollut puhunut sanaakaan hänen sieluntilastaan. Raamattua ei koko aika ollut sairashuoneessa, eikä ainoakaan rukous ollut kohonnut sieltä korkeuteen. Sairasta oli kehoitettu toivomaan parasta, eikä hänen annettu aavistaakaan, kuinka lähellä hän oli kuolemaa. Mutta mitä hyötyä oli kaikesta tästä varovaisuudesta ollut? Muutaman hetken kuluttua kutsui hänet pois se Jumala, jolle hän oli elänyt vieraana koko elämänsä. Näiden ajatusten rasittamana kätki Dagmar päänsä käsiinsä ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi voimakas, epätoivoinen huuto: "Jumala, armahda meitä!"
Korahdukset lakkasivat, parooni Rencrona oli kuollut. Ijankaikkisuus oli sulkenut porttinsa taas yhden harhailevan sielun jälkeen, jonka hengettömän tomumajan yli kuoleman salaperäinen hiljaisuus levisi. Kaikki tuskalliset kysymykset kaikuivat vailla vastausta tämän kylmän tomun ääressä, kaikki arvoitukset kimmosivat ratkaisematta takaisin kuoleman vaiteliaasta, selittämättömästä majesteetista.
Dagmarin tuska oli syvä, hänen kaipauksensa katkera ja hänen surunsa toivoton. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi joutunut pimeään syvyyteen, näkemättä minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Missä oli isä nyt? Se kysymys tarttui kiinni hänen sieluunsa, eikä suonut hänelle hetkeksikään rauhaa. Luonnostaan oli parooni ollut mitä hyväsydämisin ihminen ja minkäänlaista kovuutta ei ollut hänen luonteessaan. Tosin oli hänessä ollut suuria heikkouksia, kuten muissakin ihmisissä, mutta hän ei koskaan ollut tahtonut tekeytyä paremmaksi, kuin mitä hän oli. Uskontoa kohtaan ei hän suinkaan ollut vihamielinen, mutta sittenkin — hän ei myöskään koskaan ollut ajatellut sitä vakavasti, vaan vetäynyt syrjään kaikilta sen vaatimuksilta ja lohduttanut itseään sillä, että "kaikki käy vihdoin kyllä hyvin." Isän kuolinhetkellä oli Dagmar kauhistuttavan selvästi tuntenut, ettei ihminen voi ilman rangaistusta laiminlyödä koko elämän monenlaisia tilaisuuksia etsiä Jumalaa. Luonnollinen sydämenhyvyys ei riitä peittämään tehtyjä syntejä Pyhyyden silmäin edessä. Mutta kenties oli isä, ilman että kukaan hänen omaisistaan tiesi siitä, etsinyt ja löytänyt Hänet, jonka vanhurskaus riittää kaikille, jotka uskovat!