"Äiti", sanoi Dagmar, kun hän isän kuoleman jälkeisenä päivänä oli kahden kesken äitinsä kanssa, "puhuiko isä koskaan Jumalasta sairautensa aikana?"
"Ei ainakaan minulle", vastasi tämä.
"Mutta ehkä hän sentään ajatteli Häntä", sanoi tuo nuori tyttö, voimatta salata syvää levottomuuttaan.
"Kyllä se minusta ei ole luultavaa", sanoi vapaaherratar. "Kaikeksi onneksi ei hän ollenkaan tietänyt, kuinka lähellä loppu oli. Siinä suhteessa me emme ainakaan voi moittia itseämme. Kaikki mikään olisi voinut liikuttaa häntä, pidettiin kaukana hänestä."
"Mutta ehkä hän sentään sisimmässä sydämessään etsi Jumalaa", sanoi
Dagmar, joka ei tahtonut luopua tästä pienestä toivon kipinästä.
"Kun hänen aivonsa olivat niin heikontuneet, niin ei ole luultavaa, että hän olisi ruvennut ajattelemaan asioita, jotka aina ovat olleet hänelle vieraita."
"Se on kauheata!" huudahti Dagmar vasten tahtoaan.
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi vapaaherratar uhkaavasti.
"On kauheata mennä noin valmistumatta ijankaikkisuuteen", sanoi Dagmar.
"Vai niin, sinä rupeat tuomitsemaan isääsi", huudahti vapaaherratar kiivaasti. "Jos tuollainen on uskonnollisuutta, niin on todellakin parempi olla ilman sitä!"