Dagmar painoi päänsä alas ja vaikeni. Hän tunsi itsensä masennetuksi. Ei hän tuominnut isäänsä. Hän olisi antanut elämänsä, sielunsa autuuden hänen edestään, jos olisi voinut. Oliko hän lemmetön ja kova, nähdessään isänsä elämän totuuden valossa? Taikka eikö valo, joka oli niin räikeästi langennut sen yli, ollutkaan totuuden valoa? Ajatukset pyörivät Dagmarin päässä. Sisäinen levottomuus eneni ja poltti, hän ei voinut istua paikallaan. Missä oli totuus, missä? Kuinka löytäisi hän sen, kuinka tuntisi hän sen? Rauhattoman hengen lailla harhaili hän noissa korkeissa huoneissa, joiden komeat kallisarvoiset huonekalut ja koristeet ennen pitkää joutuisivat vasaran alle. Jokainen esine, jonka hänen silmänsä näkivät, muistutti häntä isästään. Hän oli poissa, auttamattomasti poissa. Kaipaus tuntui puhtaasti ruumiillisena tuskana hänen rinnassaan, missä sydän sykki rauhattomasti. Eikö hän koskaan saisi nähdä häntä, koskaan koko ijankaikkisuudessa? Hän värisi ajatellessaan tätä viimeistä sanaa. Hän yhdisti tuon käsitteen johonkin äärettömään, armottoman kylmään ja pimeään. "Oi, jospa ei olisikaan ijankaikkisuutta", huokasi hän.
Robert tuli, kädessään muutamia papereita. Hänellä oli nähtävästi kiire; mutta luotuaan hätäisen katseen sisarensa tuskan vääntämiin kasvoihin, pysähtyi hän heti ja kysyi suuremmalla hellyydellä, kuin mitä Dagmar koskaan oli tuntenut hänen äänessään:
"Miten on laitasi, Dagmar? Etkö ollenkaan levännyt isän kuoleman jälkeen?"
"En, kuinka olisin voinut levätä?"
"Sinä kaipaat häntä, sen saatan ymmärtää", sanoi veli hellästi ja tarttui hänen käteensä. "Mutta ajatteles kaikkea, mistä hän on säästynyt. Paras, mitä voi tapahtua hänelle, oli, että hän sai kuolla. Olisi itsekästä toivoa häntä takaisin tähän huolia täynnä olevaan elämään, jollaiseksi meidän elämämme nyt muodostuu."
"Mutta oletko varma, että hänen nyt on parempi?"
"Olen tietysti. Minä toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi Robert vakuuttavasti.
"Mutta hän oli niin valmistumaton, niin vieras Jumalalle… ja jos todellakin on elämä tämän jälkeen, niin… ja tarvitaan kääntymystä…" sanoi hän ja katsoi rukoilevasti veljeensä.
Robert katseli häntä sääliväisesti.
"Dagmar", sanoi hän lempeästi ja suojelevaisesti, ikäänkuin olisi hän puhunut lapselle, "älä vaivaa päätäsi tuolla tavoin, ei se auta mitään; hänen asiansa pysyvät kuitenkin sellaisina kuin ne ovat, ja varmaankin ovat ne hyvin. Sinä et saa ajatella niin paljon, se on vaarallista. Ole hyvä lapsi ja mene nukkumaan nyt, sinä olet rasittunut ja liikutettu ja tarvitset ennen kaikkea lepoa."