"Uskotko sinä että on elämä tämän jälkeen", kysyi tyttö, vastaamatta mitään veljensä puheeseen.
"En tiedä. Minulla on kylliksi vaivaa järjestäessäni kuntoon tämän elämämme, niin ettei minulla ole aikaa miettiä seuraako tätä vielä toinen elämä", vastasi hän.
Dagmar jätti hänet lausumatta sanaakaan ja kiiruhti ulos puiston etäisimpään nurkkaan, missä hän käveli mietteissään ja onnettomana. Ei kukaan voinut lohduttaa häntä.
24.
"Minusta tuntuu, kuin olisi siitä kulunut äärettömän pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme toisemme", sanoi Dagmar ja loi haaveilevan katseen ympärilleen noihin tuttuihin esineisiin Anna Warenheimin yksinkertaisessa huoneessa.
"Niin, siitä on lähes kaksi vuotta, kun sinä viimeksi olit täällä", vastasi Anna, mutta katui heti sanojaan, muistettuaan, mitä sillä kerralla oli tapahtunut.
Dagmarin kalpeille poskille levisi äkkiä kirkas puna, mutta katosi taas yhtä pian.
"Minä olen kokenut paljon sen jälkeen", sanoi hän.
Vastauksen asemasta otti Anna ystävänsä kapean käden omaansa. Sydämellinen, osaaottava katse noissa vihreälle vivahtavissa silmissä sai Dagmarin aavistamaan, että tässä oli ystävä, joka ei ollut välinpitämätön hänen surustaan, vaan joka voimiensa mukaan koettaisi jakaa ja keventää sitä. Tyynempänä ja onnellisempana, kuin mitä hän pitkään aikaan oli ollut, nojasi tuo surupukuinen tyttö päänsä toisen olkapäälle, eikä mielestään ollut koskaan ennen levähtänyt sen paremmin.
"Anna, sinä et halveksi minua, että olen tullut köyhäksi", kuiskasi hän.