"Äiti on asettunut tänne Tukholmaan. Kuten tiedät, nousi Bergsjöholm sangen korkeaan hintaan ja muu omaisuutemme myös, niin että meille jäi vähän, jolla äiti voi elää, vaikka niukaksi se kyllä tulee käymään. Robert on matkustanut Amerikkaan."
"Amerikkaan!" huudahti Anna.
"Niin, raivatakseen itselleen uutta uraa. Siellä se käy paremmin, kun ei kukaan tunne häntä. Täällähän hänellä on nimi ja asema, jotka estävät hänen tarttumasta mihin tahansa."
"Hänestä mahtoi tuntua vaikealta keskeyttää valtiomies-uransa, johon hänellä oli niin suuret taipumukset", sanoi Anna osaaottavasti.
"Tuntui varmaan, mutta hän ei kertaakaan valittanut, kun hän kerran oli päättänyt asian. Hän ei koskaan ilmaise tunteitansa."
"Onko hän kirjoittanut mitään Amerikasta?"
"Ei vielä. Tuskin olisi hän ehtinytkään."
Siten keskustelivat he pitkän aikaa, molemmat huolellisesti karttaen puhua siitä, mitä he yhteisesti olivat kokeneet kuluneena aikana.
Dagmar toivoi salaisesti, että Anna olisi maininnut veljensä nimen, mutta varoi itse tuskallisesti johtamasta keskustelua häneen. Mutta vielä enemmän toivoi hän saada puhua entisen koulutoverinsa kanssa niistä kysymyksistä ja ajatuksista, jotka viimeaikoina olivat liikuttaneet hänen sydäntään ja tulleet hänelle niin tärkeiksi. Hän odotti, että Anna sanoisi jotakin, joka voisi antaa keskustelulle vakavamman suunnan, mutta turhaan. Anna oli itse umpimielinen ja senvuoksi hyvin varovainen varomattomasti kosketellakseen toisen sisempää sielunelämää. Dagmarkin oli ujo siinä suhteessa. "Anna tuntee vaan minua kohtaan sääliväisyyttä ja on sen vuoksi ystävällinen minulle, mutta minä en saa toivoa liian suurta osanottoa hänen puoleltaan", ajatteli hän alakuloisena. Vihdoin nousi hän ylös.
"Nyt on minun aika lähteä", sanoi hän, "minulla on vielä koko joukon toimitettavaa. Kiitos näistä hetkistä!"