He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja menivät yhdessä eteiseen. Siellä vallitseva hämäryys antoi Dagmarille rohkeutta varovasti tehdä kysymyksen, joka oli kauan polttanut hänen huuliaan.
"Sinä olet kertonut niin vähän omaisistasi. Olen tuskin kuullut muuta, kuin että täti ja setä ovat reippaita ja että Eva on tullut seitsentoistavuotiaaksi ja kauniiksi kuin ruusu. Mitä hän toimittaa?"
"Hän on taloudellinen ja auttaa äitiä. Isälläkin on paljon hyötyä hänestä, niin että minua ei ollenkaan kaivata, enkä minä koskaan tunne itseäni tarpeettomammaksi, kuin kesällä, ollessani kotona."
"Mitä sinä puhut", sanoi Dagmar hymyillen ja lisäsi ikäänkuin sivumennen: "Ja veljesi, miten on hänen laitansa?"
"Hän suorittaa keväällä tutkintonsa. Minä olen nähnyt häntä niin vähän."
"Kirjoittaako hän paljon?" kysyi Dagmar ja näytti suurella vaivalla vetävän hansikkaita käsiinsä.
"Ei, hän ei ole pitkään aikaan julkaissut mitään."
Syntyi muutaman hetken äänettömyys, sitten sanoi Dagmar hyvästi.
"Kirjoita minulle joskus", pyysi hän, ja Anna lupasi.
Sitten he erosivat. Molemmat tunsivat sydämessään, etteivät olleet käyttäneet tätä kohtausta niin kuin olisivat tahtoneet.