"Hän on etäistä sukua isälle ja senvuoksi tulee hän toisinaan tänne. Ja sitten hän on dosenttina Upsalassa", selitti Sigrid.
"Täti tulee pitämään hänestä äärettömän paljon", sanoi Martta.
Kun Dagmar lauvantaina puolenpäivän aikaan tuli alas ruokasaliin, oli tuo odotettu vieras jo siellä keskustellen isäntäväen kanssa. Pikkulapset riippuivat ihastuneina hänen ympärillään. Rouva Klefborg aikoi esitellä hänet Dagmarille, mutta Henning ehti ennen.
"Luulen, että esittely on tarpeeton", sanoi hän, mennen sisääntulijaa vastaan, "minä näen, että neiti Rencrona tuntee vielä minut. Me olemme kohdanneet toisemme ennen."
Dagmar huomasi, että hänen tervehdyksensä oli yhtä kunnioittavainen ja ritarillinen kuin silloinkin, kun he viimeksi kohtasivat toisensa hänen rikkaan isänsä loistavassa salongissa. Ainoa ero silloiseen verrattuna oli osanottavaisuus, joka loisti tuosta syvästä, kirkkaasta katseesta, jonka hän loi Dagmariin. Mutta se ei ollut osanottavaisuutta, joka olisi tuntunut nöyryyttävältä hänen herkkätuntoiselle ylpeydelleen, vaan hänestä tuntui pikemmin aivan kuin hän, kuvallisesti puhuen, olisi kumartanut hänen surulleen ja onnettomuudelleen.
"Niin, me olemme kohdanneet toisemme ennen", vastasi Dagmar ja puristi melkein kiitollisena hänen kättään.
"Vai niin, sitä minä en tietänyt", sanoi rouva Klefborg hämmästyen ja katseli heitä uteliain silmin.
Päivällisajan kuluessa oli hän harvinaisen herttainen ja kohteli Dagmaria erityisellä ystävällisyydellä. Hänen tyytyväisyytensä lisääntyi illan kuluessa huomatessaan, kuinka tuttavallisesti nuo molemmat nuoret seurustelivat keskenään.
"Saatpa nähdä, että siitä vielä tulee jotakin", sanoi hän ja tuuppasi miestään kylkeen.
"Mitä?" kysyi tämä ihmetellen ja näytti aivan ilmeiseltä kysymysmerkiltä.