Hänen vaimonsa loi merkitsevän katseen ikkunan luo, missä Henning ja Dagmar juttelivat keskenään. Herra Klefborg katsoi sinne ja hänelle selvisi mitä vaimonsa oli tarkoittanut.
"Vai niin. Niin, sinä olet aina niin kärkäs tuollaisiin. Mutta tässä tapauksessa ei minulla olisi mitään sitä vastaan", sanoi hän.
"Vaistoni ei petä minua koskaan", vakuutti rouva, ja hänen miehensä varoi itseään vastustamasta häntä.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Seurakunnan pappi oli saatuaan kuulla Henningin tulosta, heti pyytänyt hänen apuaan puolipäiväjumalanpalveluksessa, ja nuori dosentti, jota ei koskaan tarvinnut vaatimalla vaatia, oli lupautunut suorittamaan sen.
Dagmar meni kirkkoon vakuutettuna siitä, ettei hän palaisi sieltä niin isoovaisena kuin tavallista. Tuon nuoren miehen läpeensä miellyttävä ja puoleensa vetävä olento oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Hän tunsi vaistomaisesti, että Svennius oli ainoa monen joukossa, jonka kautta valonsäde voisi tunkeutua hänen sielunsa pimeyteen. Tosin oli hän tämän sisällisen taistelun ja levottomuuden aikana kohdannut useampia, jotka itse elivät ijankaikkisuus-elämää, jota hän kaihosi, mutta kukaan näistä ei voinut ojentaa hänelle elävän veden juomaa, jota hänen sielunsa himoitsi. Hän tuskin enää toivoikaan pääsevänsä selvyyteen, mutta jouduttuaan yhteen dosentti Svenniuksen kanssa, oli toivo taas herännyt. Hän varmaankin ymmärtäisi häntä, hän toivoi saavansa puhutella häntä. Hän ei varmaankaan, kuten muuan henkilö, jolle Dagmar oli kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, tulisi vihaiseksi ja kiivaasti moittisi häntä, selittäen, ettei hänen rauhan kaipuunsa ollut vilpitöntä, kun hän voi antaa rakkauden ihmiseen pidättää itseään, vaikka tämä ihminen olikin hänen isänsä. Ei, hänen lempeässä, tyynessä ja kuitenkin niin miehekkään voimakkaassa olennossaan, hänen ystävällisessä ja kuitenkin läpitunkevassa katseessaan ja hänen salatussa, mutta täysin huomattavassa osanottavaisuudessaan oli jotakin, joka parantavasti kosketti murtunutta ruokoa ja piteli varovaisesti suitsevaista sydäntä.
Henning Svennius seisoi alttarin edessä. Hän messusi. Kun hän harvinaisen pehmeällä ja sointuvalla äänellään ja puhtaimman hartauden innostamana lauloi: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot", tunsi Dagmar itsensä syvästi liikutetuksi. Kuumat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kyyneleet, joita hän ei voinut selittää.
Jumala oli olemassa, hän tunsi sen niin varmasti tänä hetkenä, ja Hän oli pyhä, pyhä, pyhä. Ja hän itse? Niin, hän oli tomu Hänen jalkainsa juuressa, mutta hän sai kuitenkin lähestyä Häntä rukouksessa, sen hän tunsi. Hän kumarsi päänsä syvälle alas penkkiin. Voimakas liikutus puistutti koko hänen olentoaan, valtaava tunne Jumalan läsnäolosta ja hänen omasta mitättömyydestään. Ja sama huuto, mikä oli kohonnut hänen sydämestään isän kuollessa, kaikui siellä taas, mutta ei tällä kerralla epätoivoisasti, vaan toivon elähyttämänä: "Jumala, armahda meitä!"
Saarnaa, joka sitten seurasi, ei Dagmar koskaan unohtanut. Se oli hänen mielestään erilainen kuin kaikki muut, mitä hän siihen saakka oli kuullut. Samaa, oli hänelle kyllä sanottu ennenkin, mutta hän ei vielä silloin ollut vastaanottavainen. Nyt meni jokainen sana hänen sydämeensä ja säilyi siellä kuin hedelmääkantava siemen muokatussa maassa.
Poistuttuaan kirkosta, pelkäsi hän, että kokemansa olisi vaan ohimenevää liikutusta. Kotimatkalla puhui rouva Klefborg suurella innostuksella keitä oli ollut kirkossa, lukkarin rämisevästä loppumarssista ja kauhean pitkistä kuulutuksista. Dagmar luuli ottavansa silloin tällöin osaa yleiseen keskusteluun, mutta eli oikeastaan omassa, sisäisessä maailmassaan.
Lamppu oli sytytetty vierashuoneessa, jossa Dagmar istui kirja kädessään. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan koetti muistutella aamupäivän saarnaa. Vanhat ajatuksetkin tunkeutuivat esiin. Isän kohtalo painoi taas raskaasti hänen sydäntään.