"Oi, se on kauheata", sanoi Dagmar, joka jännitetyllä innostuksella oli mielikuvituksessaan koettanut selvittää itselleen käsitettä, jonka tuon nuoren miehen sanat olivat loihtineet hänen eteensä.
"Niin, elämä ei todellakaan ole leikkiä, me emme ole saaneet sitä tuhlataksemme sitä", sanoi Henning Svennius, "meidän on käytettävä se oikein, eikä laskettava päämäärää näkyvistämme, tuijottaaksemme sivuseikkoihin."
"Ja mikä on sitten tuo päämäärä?"
"Se, jota me rukoilemme rukouksessa: 'lähestyköön Sinun valtakuntasi', omaan sydämeemme ja koko maailmaan."
Kun Dagmar sinä iltana sanoi hyvää yötä dosentti Svenniukselle, sanoi tämä hänelle:
"Puhukaa Jumalallenne tänä iltana ja aukaiskaa sydämenne Hänelle. Ei kukaan voi ymmärtää Teitä paremmin kuin Hän. Etsikää Hänen kasvojansa yksinäisyydessä."
Dagmar seurasi hänen neuvoaan. Hänen rukouksensa oli alussa haparoivaa ja arkaa, mutta sisäinen tietoisuus siitä, että se tuli kuulluksi, antoi hänelle enemmän rohkeutta. Hän asetti Jumalansa eteen kaikki, mikä painoi hänen sydäntään ja sanoi Hänelle enemmän kuin hän olisi voinut sanoa kenellekään ihmiselle. Synnin tunto tuli tänä hetkenä voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei karkoittanut häntä pois vanhurskaan Jumalan luota, vaan taivutti hänet vaan syvempään nöyryyteen, katumukseen ja heräävään rakkauteen Vapahtajan jalkain juuressa. Hänelle tahtoi hän antaa itsensä ja kaikki, mikä tuotti hänelle levottomuutta. Hänen käsissään oli poismenneen isänsäkin kohtalo. Se ei varmaankaan tulisi valoisammaksi sen kautta, että hän uhkamielisenä ja epäluuloisena jäisi kauas siitä Jumalasta, jonka puoleen hän tunsi niin voimakasta vetoa hengellisessä köyhyydessään. Hänen edessään rupesi häämöittämään ijankaikkinen tie ja hän astui sillä ensimäisiä horjuvia askeleitaan yksinäisellä rukoushetkellään.
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä lähti dosentti tekemättä Dagmarille, kuten tämä oli toivonut, mitään kysymyksiä hänen eilis-iltaisten kokemustensa johdosta ja hänen nykyisistä tunteistaan. Hänen ei tarvinnutkaan paljastaa hänelle sisällistä tilaansa; eihän se ollut hän, joka pelasti hänet. Johdettuaan hänet Jumalan luo, ei Henning tahtonut tietää, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli ollut saadakseen lukea hänen kääntymyksensä omaksi ansiokseen.
26.
Täti Constanse istui lampun ääressä ja luki Pietistiä. Ikkunan ulkopuolella putoilivat lumihiutaleet kevyesti ja hiljaa talvi-iltana ja kulkuset kilisivät kadulla.