Ulko-ovi avautui ja vanhus kuuli jonkun kopistelevan lunta jaloistaan eteisessä. Parin minutin kuluttua astui Anna huoneeseen. Hän tuli raittiina kuin talvinen tuuli.
"Kuinka iloiselta sinä näytät", huomautti täti ja katsoi häneen silmälasiensa yli, "missä sinä olet ollut?"
"Muutamien pikku oppilaitteni luona", vastasi Anna tavattoman iloisella äänellä.
Sitten istuutui hän vanhuksen viereen ja kertoi vilkkaasti, melkein hermostuneesti käynneistään.
"Sinä puhut aina niin nopeasti, minun on kovin vaikea seurata sinun kertomustasi", sanoi mummo ja näytti oikein hätääntyneeltä.
"Niin, katsos täti, minä olen uuden ajan lapsia, jossa kaikki kulkee pikajunan nopeudella", vastasi tyttö iloisesti.
"Kuinka sinä puhut! Niin, niin, kyllä se niin on. Kunhan ei vaan olisi niin kiire, että paras unohtuu", huokasi vanhus sillä erityisellä äänenpainolla, jota hän aina käytti puhuessaan vakavista asioista. Anna ei vastannut, hän ei tuntenut tällä hetkellä halua sellaiseen keskusteluun.
"Minä istun juuri ja luen, kuinka suuri lohdutus kristityllä voi olla kärsimyksissään ja jota maailman lapset eivät saa nauttia", jatkoi mummo samalla äänellä, ollen huomaamatta veljentyttärensä vaiteliaisuutta.
"Tuntuu ikäänkuin täti panisi niin suuren merkityksen lohdutukseen juuri sen vuoksi, etteivät kaikki saa sitä nauttia", sanoi Anna tylysti. "Minkä vuoksi tulee aina odottaa kärsimyksiä? Eikö sitten milloinkaan saa olla ilman niitä?" jatkoi hän luonnottomasti loistavin silmin.
"Mitä sinä sanot, lapsi", kysyi vanhus säikähtyneenä, "tahdotko sinä olla ilman Jumalan kuritusta? Älä pyydä päästä vapaaksi siitä, mikä puhdistaa sielun."