Anna meni omaan huoneeseensa ja otti esille kirjansa. Mutta ne eivät voineet kiinnittää hänen katsettaan ja ajatuksiaan. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt tuohon ainaiseen puheeseen kärsimyksistä ja kieltäymyksistä, surusta ja kurituksesta. Eikö hän sitten milloinkaan eläessä saisi maistaa jotain muuta? Eikö hänellä todellakaan ollut oikeutta ajatella mitään onnea omalle osalleen? Hän oli aina koettanut niin ankarasti hillitä itseään ja varonut kaikkia turhia mielikuvia; mutta minkätähden oli Henning tänä iltana tullut hänen luokseen ja saattanut häntä pitkän matkaa tiellä? Hän oli ollut niin miellyttävä ja ystävällinen. Eikö hän todellakaan ollenkaan välittänyt hänestä? Katsoiko hän kaikkiin muihinkin tuolla samalla syvällä, tutkivalla katseella, joka Annaa oli kohdannut hänen silmistään. Hän ei itsekään tiennyt kuinka hän oli voinut puhella niin vapaasti toimestaan, mutta Henningin tapa kuunnella oli kehoittanut häntä avomielisyyteen. Hän oli selvään tuntenut, että Henning hyväksyi hänen tekonsa ja että hän kunnioitti häntä. Tämä äänetön hyväksyminen oli levittänyt loisteen yli koko hänen elintehtävänsä. Kun hän, erottuaan Henningistä, oli mennyt köyhään perheeseen ja istuutunut siellä puhelemaan, oli hänestä tuntunut ikään kuin hänen silmänsä vieläkin lepäisivät hänen päällään ja hän puhuisi ja toimisi hänen edessään. Hänen köyhien ystäviensä katseessa kuvastuva rakkaus ja luottamus sai hänet tuntemaan, että hän omisti jotakin, jonka pitäisi korottaa hänen arvoaan Henningin silmissä.
Anna tahtoi kerran antaa tunteilleen vallan ja vaipua valoisiin onnenhaaveiluihin. Oliko niiden toteuttaminen sitten niin tuiki mahdotonta? Lämmin tunnevirta valui läpi hänen sielunsa ja sai sydämen sykkimään auringonpaisteisen kevään värisyttävästä aavistuksesta. Hän tunsi tulevansa paljon paremmaksi, jos hän vaan saisi osakseen haaveilemansa onnen. Tullakseen hänen arvoisekseen, voisi hän tehdä mitä tahansa.
Mutta pian alkoivat hänen tunteensa kulkea päinvastaiseen suuntaan. Eihän Henningin sanat ja kohtelu olleet ilmaisseet mitään erinomaista. Eihän hän ollut lausunut taikka tehnyt mitään sellaista, joka olisi ilmaissut hellempiä tunteita. Hän oli ollut sellainen kuin ennenkin, ystävällinen ja osaaottavainen, mutta tuolla avomielisellä, veljellisellä tavalla, joka kenties parhaiten osoittaa, ettei sen takana ole mitään muuta. Minkävuoksi oli Anna siis antanut hurmata itsensä nyt?
Suuttuneena itseensä asetti hän pienen peilin eteensä, siten oikein musertaakseen jokaisen mielikuvituksen. Mutta se ei tahtonut onnistua. Peilikuva katsoi häneen syvillä, älykkäillä silmillä, joiden tummat värit vivahtelivat. Hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hänen silmänsä voivat olla kauniit. Kiivaasta liikunnosta talvikylmässä oli hänen tumma mutta muuten väritön ihonsa saanut hienon, tummanpunervan hohteen. Tavallisesti yhteenpuristetut ohuet huulet olivat nyt vähän raollaan ja niitä ympäröivä surumielinen ilme teki hänen jäykät piirteensä omituisen, miellyttäviksi. Muutaman hetken katseli Anna hämmästyneenä sielukasta kuvaansa, mutta sen kaunistettu ilme hälveni sill'aikaa ja piirteet esiintyivät taas jäykässä rumuudessaan. Hetkisen kuluttua asetti hän peilin pois; hän oli saanut siitä vaan osaksi toivomaansa apua. Käsivarret nojattuina pöytään ja pää käsien varassa istui hän hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.
"Ohdake, ohdake", mutisi hän hiljaa itsekseen, "sinun paikkasi on autiolla kankaalla, miksi ikävöit sinä onnen kukkatarhaan, jossa sinä et kuitenkaan voi olla muuta kuin rikkaruoho?"
27.
Vesterlångassa oli kesä. Kurt oli taas kotona ensikerran pitkästä aikaa. Hän oli suorittanut tutkintonsa kauniilla arvosanoilla ja oli jo saanut aputoimittajan paikan eräässä hyvin "punaisessa" ja laajalle levinneessä sanomalehdessä. Ei se ollut mikään loistava toimi; mutta hänellä oli kuitenkin työtä ja se oli hänen äitinsä mielestä pääasia. Häntä ei Kurt ollut nähnyt sen jälkeen kun hänessä oli tapahtunut tuo surullinen muutos. Kun äiti, toivottaen hänet tervetulleeksi, oli ojentanut käsivartensa häntä kohti, oli Kurt ensi silmäyksellä huomannut harmaan värivivahduksen hänen hiuksissaan, ja levottomuuden ja huolen salatun syvyyden hänen lempeässä katseessaan. Pistos sydämessään oli hän kiivaasti sulkenut hänet syliinsä, päästäkseen näkemästä hänen silmiään.
Ei mitään tuttavallista keskustelua ollut syntynyt tänä kesänä äidin ja pojan välillä, kuten niin usein ennen. Joka kerran kun äiti oli koskettanut johonkin vakavaan aineeseen, oli Kurt lyönyt sen leikiksi, ja äiti oli antanut perään.
Kirkkoherra ei ollut osoittanut sellaista hienotunteisuutta, ja seurauksena oli ollut myrskyinen sananvaihto, joka oli ollut vähällä karkoittaa pojan vihapäissään pois kotoa. Mutta äiti oli ajoissa tullut väliin ja saanut aikaan sovinnon. Sen jälkeen oli hän aina levoton, kun isä ja poika keskustelivat keskenään. He olivat molemmat luonnostaan jäykkiä ja pikavihaisia. Vaikka monivuotinen taistelu ja itsensähillitseminen olikin tuntuvasti tukehuttanut kirkkoherrassa hänen luontonsa tulta, niin kyti se kuitenkin tuhkan alla ja saattoi toisinaan puhjeta ilmiliekkiin, kun hän, aiheen sattuessa, ei malttanut olla varoillaan. Vaikeinta oli hänestä kestää sitä, että hänen uskonnollisia mielipiteitä vastustettiin, kenties juuri sen vuoksi, että sitä oli tapahtunut niin harvoin. Talonpojat hänen seurakunnassaan eivät keskustelleet uskonnollisista asioista. Hänen vaimollaan oli hento luonto, joka mukautui kaikissa asioissa hänen tahtoonsa. Hänen väitöksensä olivat harvoin teoreettista laatua, ja jos joskus niin oli laita, tulivat ne aina esiin vaatimattomien kysymysten muodossa. Vaikka Anna yhdessä ja toisessa asiassa ajattelikin toisin kuin isä, piti hän sen omana tietonaan, ja Eva oli mieleltään lapsi. Sen vuoksi koski se kovasti vanhempiin, kun Kurt nyt palasi ajatuskannaltaan yhtä itsenäisenä kuin isäkin ja miehekkäästi vaatien saada pysyäkin sellaisena. Kirkkoherra ei oikein voinut käsittää, että pojasta oli tullut mies, vaan piti uppiniskaisuutena jokaista yritystä, jolla tämä koetti puolustaa teoreettista katsantokantaansa isän mielipiteitä vastaan. Tuon nuoren filosofin useinkin kristillisyydelle vihamieliset puheet liikuttivat sangen syvästi isän rehellistä sydäntä, sillä hänen korvansa ei ollut kyllin herkkä huomaamaan sitä katkeran surun pohjasäveltä, joka kaikui niistä.
Kurt voi hyvin tehdä työtä kotona ja lähettää kirjoituksensa postissa sanomalehdelleen. Muun muassa oli hänen tehtävänään kirjallisuuden arvosteleminen.