Niin usein kun ilma salli, meni hän metsään taikka souteli järvellä mukanaan kirja, jota hänen piti arvostella. Honkametsän mahtava humina, veden tuttavallinen loiske veneen laitaa vasten ja kotiseudun rauhallisuus tekivät hänen sielunsa runolliseksi ja hänen mielensä lempeäksi. Hän oli valmistautunut käsittämään hienoa ja puhdasta, missä vaan kohtasi sellaista, jotavastoin kaikki halpamainen vaikutti häneen vastenmielisesti. Tästä johtui, että hän antoi arvosteluissaan enemmän tunnustusta kaikelle jalolle ja hyvälle, kuin mitä hän olisi tehnyt, jos hän olisi istunut sulkeutuneena lukuhuoneeseensa, kauaksi luonnon puhtaan, jalostavan vaikutuksen ulottuvilta.
Näinä yksinäisinä hetkinä metsissä ja järvellä sattui toisinaan, että ajatukset hänen mielessään muodostuivat sointuviksi säkeiksi. Hän kirjoitti ne silloin jollekin paperiliuskalle, taikka kirjankanteen. Värssy seurasi toista ja pian oli runo valmis. Näin tapahtui yhä useammin. Kurt ihmetteli ja iloitsi. Oliko siis hänen runottarensa leppynyt ja tullut takaisin? Toisinaan, viime vuoden kuluessa, sen jälkeen, kun hän oli hävittänyt teoksensa, oli hän tehnyt suunnitelmia uutta runoelmaa varten ja istunut muodostelemaan niitä; mutta hänen runohengettärensä oli pettänyt hänet, ja hänen täytyi jättää työnsä. Hän oli silloin luullut, että hänen runosuonensa oli kuivunut jokapäiväisissä opinnoissa ja elämän vastahakoisuuksissa, mutta nyt juoksi se äkkiä taas esiin Långsjönjärven tuttavallisessa aallonloiskeessa ja kotilaakson syvien metsien huminassa. Hän haaveili elävänsä yhä vielä siinä ajassa, jolloin elämän vakavuus ei ollut vielä tullut tuntuvaksi. Monta puoleksi unohtunutta tapahtumaa taikka tunnelmaa lapsuuden ajoilta tunkeutui hänen mieleensä ja sai muodon hänen runoelmissaan. Ne ilmaisivat myöskin taistelevan hengen rauhankaipuuta ja saastaisen sielun heräävää halua päästä puhtauteen. Mutta toisinaan tuli uhkamielisyyttäkin joukkoon ja silloin vyöryi hurja rohkeus taikka synkkämielisyys esiin kuin mustan virran vuo. Kurtin runoilija-sielu oli taas ilmiliekissä. Hänen runonsa olivat kuin tulisoihtuja, milloin kirkkaasti valaisevia ja lämmittäviä, milloin kuumia, punaisia ja sähiseviä. Syksyllä oli hänellä niin paljon valmiina, että hän julkaisi runonsa yhtenä kirjana.
Ne herättivät huomiota ja saavuttivat suurta tunnustusta.
Dagmar Rencrona osti kirjan ja luki sitä yksinäisyydessä. Hän ymmärsi niin hyvin jokaisen vaihtelevan tunnelman näissä alkuperäisissä runoissa ja vuodatti sääliväisyyden, liikutuksen ja tuskan kyyneleitä niitä lukiessaan. Tuo lahjakas, nuori runoilija tuli hänelle yhä rakkaammaksi. Hänen tähtensä oli hän joutunut harhateille. Oi, Dagmar olisi ollut valmis tekemään minkälaisia uhrauksia tahansa, jos vaan olisi saanut johtaa hänet jälleen oikealle tielle! Jospa hän edes tietäisi, että hänellä oli rauha sielussaan, olisi hänen helpompi ajatella jatkuvaa erossa oloa rakastetustaan.
Edellisenä talvena olivat he kerran tulleet vastakkain Upsalan kadulla, mutta Kurt oli vaan tervehtinyt hätäisesti ja kylmästi, aivan kuin pintapuolista tuttavaa, ja kiiruhtanut sanaakaan sanomatta ohitse. Tämän yhtymyksen muisto suretti Dagmaria vieläkin. Selvää oli, että Kurt vielä oli pahoillaan sen vuoksi, että hän kerran, nuoruuden kevytmielisyydessä oli leikkinyt hänen sydämensä pyhimpien tunteitten kanssa, joka leikki oli koskenut häneen niin syvälti. Hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan; mutta miten saada se, kun he eivät koskaan kohdanneet toisiaan? Ja vaikka he joutuisivatkin yhteen, niin voisi hän tuskin silloinkaan viitata entisyyteen; silloinhan voisi Kurt luulla, että hän oman hyötynsä tähden tahtoisi kutsua häntä takaisin, pitäen häntä nyt kyllin hyvänä itselleen tultuaan köyhäksi. Ja paljas ajatuskin tästä nosti veren kuumana virtana hänen poskilleen.
28.
Eräänä päivänä myöhään syksyllä sai Brotorpin herrasväki päivälliskutsun muutamaan perheeseen Upsalassa.
Dagmar olisi mieluummin jäänyt kotiin, mutta rouva Klefborg tahtoi innokkaasti häntä lähtemään mukaan ja onnistui huonosti salaamaan syynsä. Dosentti Svennius kävi nimittäin usein siinä perheessä, mihin he aikoivat. Dagmar ymmärsi hyvin rouva Klefborgin aikomukset ja hymyili niille sydämessään. Hänen ja dosentin välillä oli vaan ystävyyttä, mutta se oli molemmin puolin lujaa ja vilpitöntä. He keskustelivat mielellään ja vapaasti toistensa kanssa, aina kun he tapasivat, ja toivo saada kohdata häntä vaikutti sen, että Dagmar vihdoin päätti lähteä mukaan.
Vieraat kokoontuivat, esittelyjä tapahtui oikealla ja vasemmalla. Dagmar seisoi eräässä nurkassa oppilaittensa kanssa, jotka olivat mielestään hyvin tärkeitä henkilöitä täällä suurten ihmisten seurassa. Useimmat vieraista olivat saapuneet ja keskustelivat seisoaltaan odottaessaan kutsumusta pöytään, kun ovi avautui ja Henning Svennius astui sisään Kurt Warenheimin seurassa. Dagmarin sydän oli hetken aikaa aivan hiljaa, sykkiäkseen sitten mitä hurjimmalla vauhdilla. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän täällä tapaisi Kurtin. Hänhän oli lopettanut opintonsa Upsalassa ja oleskeli Tukholmassa, mistä siis johtui, että hän oli täällä?
Nuori nainen tunsi itsensä tuskallisesti hämmentyneeksi, mikä ei juuri ollut hänelle tavallista, eikä ollut vielä ehtinyt tyyntyä, kun hän huomasi, että dosentti Svennius kumarsi hänelle. Dagmar ojensi hänelle kätensä epätoivoisesti ponnistaen voimiaan saavuttaakseen entisen mielenmalttinsa. Oliko se mielikuvitusta, vai hymyilikö hän todellakin kehoittavaisesti? Ei, se ei ollut hymyä, ainoastaan välähdys, joka oli loistanut hänen ilmehikkäistä silmistään, kun hän tervehdykseksi tarttui hänen käteensä. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän pikkutyttöjen puoleen; mutta Dagmarista tuntui kuin olisi hän aavistanut hänen tilansa ja tervehdyksellään tahtonut rohkaista hänen mieltänsä. Jos hän olisi voinut luulla kenelläkään muulla ihmisellä tahansa olevan aavistusta hänen tunteistaan, olisi hän ollut kovin onneton, mutta Henning Svenniuksen suhteen oli asia aivan toinen. Hänessä oli Dagmarilla todellinen ystävä. Hän tuntui aina niin sääliväiseltä arvostellessaan toisia, että jos hän aavistaisikin hänen tilansa, ei hänen kuitenkaan tarvitsisi pelätä joutuvansa hänen halveksittavakseen.