"Tohtori Warenheim, neiti Rencrona", esitteli emäntä.
He tervehtivät jäykästi ojentamatta toisilleen kättä, eikä kukaan, joka näki heidät, voinut aavistaa, että he olivat kohdanneet toisensa ennen.
"Herrat tekevät nyt niin hyvin ja saattavat naisensa pöytään", huusi isäntä ja tarjosi käsivartensa etevimmälle naisista.
Kurt meni heti erään vieraan neidin luo, jota hän ei ollut nähnyt ennen, ja vei hänet ulos. Svennius lähestyi Dagmaria kohteliaasti lausuen:
"Suvaitsetteko?"
Dagmar tarttui kiitollisena hänen käsivarteensa. Hänestä tuntui hyvältä, kun hänellä oli ystävä luonaan nyt, kun hänen sydämensä kärsi. Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi ylläpitää tyhjää keskustelua hänen kanssaan; Henning ei ihmettelisi, vaikka hän olisikin vaiti.
Kurt istui häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella. Kun Dagmar kerran sattumalta katsoi häneen, huomasi hän Kurtin katselevan häntä terävästi ja tutkivasti, kuin olisi hän tahtonut lukea hänen sielunsa sisimmät ajatukset; mutta kohdattuaan hänen katseensa, käänsi hän heti pois silmänsä, ja se oli ainoa kerta koko pitkällisen päivällisen kestäessä, kun Dagmar huomasi Kurtin kiinnittävän vähintäkään huomiota häneen. Svennius teki parastaan hauskuuttaakseen häntä, eikä ollut huomaavinaankaan hänen harvapuheisuuttaan ja hajamielisiä vastauksiaan.
Vihdoinkin noustiin pöydästä. Vieraat hajaantuivat eri huoneisiin. Kurt seurusteli kauan aikaa pöytäkumppaninsa kanssa, mutta antoi kuitenkin katseensa luisua usein toiselle puolelle huonetta, missä Dagmar istui. Hän istui puolittain poiskääntyneenä, jonka vuoksi Kurt voi tarkastaa häntä, tarvitsematta pelätä, että Dagmar huomaisi sitä. Hän oli tietänyt saavansa kohdata hänet täällä ja nauttinut ajatellessaan saada käyttäytyä kylmästi ja välinpitämättömästi. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Dagmarin hämmennys saatuaan nähdä hänet. Päivällisen kestäessä oli hän sitten oikein nauttinut nähdessään Dagmarin huomattavan pettymyksen. Kosto aikoja sitten kärsimästään häväistyksestä oli suloinen. Mutta nyt oli hän jo saanut siitä kyllikseen, ja kaiho saada puhutella Dagmaria kuten ennenkin, tuli yhä tuntuvammaksi. Yhä enenevällä surumielisyyden tunteella katseli hän tuota kaunista tyttöä, hänen miellyttäviä liikkeitään ja jaloa ryhtiään, jotka aina olivat herättäneet hänen ihailuaan. Hän oli entisensä kaltainen ja kuitenkin erilainen. Ylpeä uhkamielisyys oli poissa ja sijaan oli tullut surunsävyistä miettiväisyyttä, jonka täytyi herättää hänen osanottoaan. Kurt huomasi, että onnettomuus oli taivuttanut tuon nuoren tytön luonnetta, mutta ei musertanut sitä. Hänet valtasi ritarillinen kaiho saada suojella häntä elämän kovuutta vastaan. Vaikka hän oli luullut itsensä aivan vapaaksi siitä, mitä hän kutsui nuoruuden hulluudeksi, tunsi hän kuitenkin taas entisten tunteitten elpyvän sydämessään, mitä kauemmin hän katseli Dagmaria. Hän oli luullut sydämensä jo kovettuneeksi tuon naisen suhteen, mutta hän sai kokea, että tämä lumousvoima oli vielä yhtä vaikuttava kuin ennenkin.
Dagmar ei kuullut paljon mitään ympärillään olevien vilkkaista keskusteluista, niin syventynyt oli hän kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiinsa. Miksi oli hän antanut houkutella itsensä tänne? Kun Kurt ei nähtävästi tahdo nähdä häntä, olisi ollut vähemmin tuskallista, jos he eivät milloinkaan olisi kohdanneet toisiaan. Ennen oli ollut niin helppo huomaamatta houkutella hänet luokseen, jos vaan oli halunnut, mutta nyt tuntui tämä hänestä mahdottomimmalta kaikesta. Hän ei ollut enää hänen tottelevainen orjansa, joka kerjäsi armollista katsetta. Dagmar, ei nyt enää tahtonutkaan häntä sellaiseksi. Hän rakasti häntä monin verroin enemmän nyt, kun hän voi katsoa häneen ylöspäin kuten vapaaseen, itsenäiseen mieheen, joka oli täysin riippumaton hänestä. Mutta hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut päästä edes ystävälliseen suhteeseen hänen kanssaan.
"Onko neiti saanut mitään tietoja veljestään?"