Dagmar säpsähti, kun hänen ajatustensa esine niin odottamatta puhutteli häntä. Kurt otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.
"Ei siitä ole kauan, kun sain häneltä kirjeen", vastasi Dagmar, katse alas luotuna, salatakseen ilon välkettä silmissään siitä, että Kurtin kylmyys vihdoinkin alkoi sulaa.
Mutta Kurtilta ei jäänyt huomaamatta hohde, joka äkkiä oli valaissut Dagmarin äsken niin surullisia kasvoja. Se imarteli hänen turhamaisuuttaan ja liikutti hänen sydäntään. Dagmarin muuttunut olento ja ujo nöyryytensä sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaammaksi ja kehoitti hänen miehekkään mielensä hellyyteen ja ritarillisuuteen.
"Viihtyykö hän hyvin siellä valtameren tuollapuolen?"
"Toivon, että hän viihtyisi. Hän kirjoittaa niin vähän tunteistaan. Hän on nyt saanut työtä, vaikka hän ei ilmoittanut minkälaista työtä se on."
"Hän tulee edistymään siellä. Hänen hyvä päänsä hankkii kyllä hänelle loistavan tulevaisuuden siellä tulevaisuuden-maassa."
"Niin, mutta", sanoi Dagmar epäröiden ja suutuksissaan punalle, joka levisi hänen poskilleen, "minä luulen, että hän tekee jonkinlaista ruumiillista työtä."
"Niin, kyllä sitä usein alussa saa tarttua mihin tahansa", sanoi Kurt, "siellä pidetään työtä suuressa arvossa ja ollaan siinä suhteessa viisaampia, kuin täällä."
"En minä halveksi työtä", sanoi Dagmar hätäisesti. Hän oli kuulevinaan
Kurtin äänessä moitetta.
"Ei suinkaan sitä tee kukaan ymmärtäväinen ihminen", arveli Kurt.