"Siinä tapauksessa lienee maailmassa paljon hulluja", huomautti Dagmar, ajatellessaan kuinka monet, sekä ylhäisistä että alhaisista, olivat katselleet häntä yli olkansa sen jälkeen kun hän oli ruvennut ansaitsemaan työllä elatuksensa.
"Niin, maailma on täynnä sellaisia", myönsi tuo nuori pessimisti aivan kernaasti.
"On sentään muutamia loistavia poikkeuksia, kuten esim. Te ja minä", sanoi Dagmar entisellä veitikkamaisuudellaan.
Kurt hymyili ja katseli häntä ihastuneena. Hän muistutti hänelle menneitä aikoja. Oliko mahdollista, että entisyyden ja nykyisyyden välillä oli pitkiä vuosia ja katkeria kokemuksia? Noiden synkkien vuosien muisto tuli äkkiä kuin tumma pilvi ja verhosi sen muistojen auringon, jonka lämpimät säteet olivat hetken aikaa lämmittäneet nuoren miehen sydäntä. Hän huokasi huomaamattaan. Dagmar katsoi äkkiä häneen kysyvä ilme kasvoillaan. He istuivat tosin huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä, mutta Henning Svennius ylläpiti heidän läheisyydessään niin vilkasta keskustelua, että kaikkien huomio oli kiintynyt häneen.
"Miksi Te huokasitte niin syvään?" kysyi Dagmar puolittain leikillisesti, ihmetellen tuntiessaan entisen minänsä heräävän hänen läheisyydessään.
"Huokasinko minä? Sitä tuskin itse huomasinkaan", vastasi Kurt. "Ajattelin nykyaikaa ja menneisyyttä ja sitä mitä on ollut niiden välillä."
"Meillä on molemmilla synkkä väliaika muistettavana", sanoi Dagmar vakavasti.
"Teillä on ollut surua ja tappiota, mutta minulla on ollut vielä pahempaa", sanoi Kurt enemmän itsekseen, kuin Dagmarille ja haroi sormillaan tukkaansa.
Dagmar tunsi niin hyvin tuon liikkeen.
"Mitä sitten?" kysyi hän hiljaa.