Kurt katsoi häneen hajamielisesti.
"Syntiä — olin sanomaisillani", sanoi hän naurahtaen lyhyesti, "vaikka enhän minä usko koko syntiä."
"Te olette ivallinen itseänne kohtaan."
"Niin — ja koko maailmaa kohtaan. Sitä tulee sellaiseksi, kun on kärsinyt haaksirikon ja joutunut syvyyden aaltojen ajelemana autiolle karille. Muistatteko Te, kun minä kerran Bergsjöholmissa, vuosikausia sitten sanoin Teille kuulevani tyrskyjen pauhun ja aavistavani salakareja tielläni? Te nauroitte minulle silloin ja kutsuitte minua sentimentaliseksi, mutta minä olin oikeassa, ja nyt minä olen kärsinyt haaksirikon juuri noissa tyrskyissä."
"Miksi ette välttäneet niitä, kun niiden pauhu varoitti teitä edeltäpäin?" kysyi Dagmar, eikä huomannut kuinka kovin hän mielenliikutuksen tähden puristi yhteen käsiään.
"Minä suuntasin kulkuni kohti loistavaa tähteä, jota minä kuvittelin mielessäni oikeaksi, joka tulisi valaisemaan tietäni, kuten valotorni purjehtijan tietä, mutta joka todellisuudessa olikin vain virvatuli."
"Oi, älkää sanoko niin", pyysi Dagmar.
Kurt katsoi häneen, ja hänen ilmeikkäiden silmiensä tuskainen katse liikutti häntä.
"Älkää uskoko, että minua johti harhaan muu kuin oma hulluuteni", sanoi Kurt lempeästi eikä voinut irroittaa katsettaan Dagmarin kasvoista, jotka eivät milloinkaan olleet näyttäneet hänestä niin miellyttäviltä kuin nyt. "Ei se ollut tähden vika, ettei se ollut minun tähteni. Se oli oma hulluuteni, joka sai minut uskomaan sellaista."
"Ei se ollut mielikuvitusta", kuiskasi Dagmar tuskin kuuluvasti.