Kurt kumartui eteenpäin kuullakseen hänen sanojaan, mutta huomasi samassa liikettä ympärillään. Se oli emäntä, joka lähestyi häntä mitä hurmaavin hymy huulillaan.
"Oi, tohtori Warenheim, suokaa anteeksi, että häiritsen", sanoi hän, "mutta kun meillä on onni nähdä niin etevä runoilija joukossamme, olisi vahinko, ellemme saisi kuulla mitään kaikesta siitä kauniista, mitä hän on runoillut. Oi, älkää kieltäkö, herra tohtori!"
"Minulla ei ole mitään mukanani, enkä ole muutenkaan sellaisella tuulella, että voisin lausua jotain", vastasi Kurt voiden töin tuskin salata suuttumustaan tuon vastenmielisen keskeytyksen johdosta.
"Kyllä kai te osaatte jotakin ulkoa. Älkää pahoittako mieltäni kieltäytymällä! Ja sitten toivomme me saavamme kuulla vähän musiikkia", lisäsi hän, kääntyen Henning Svenniuksen puoleen.
Tämä kumarsi vaijeten. Ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää, kuin soittaa vieraspidoissa, joissa keskustelu ei koskaan sujunut vilkkaammin, kuin pianon säestäessä; mutta hän kieltäytyi sentään harvoin, sillä hänen hyvä sydämensä soi niin kernaasti isäntäväelle tämän avun.
"No, tohtori Warenheim, mitä saamme me kuulla?" kysyi emäntä ystävällisesti.
"On vaarallista pyytää minua lausumaan omia runojani. Minä kirjoitan paljon sellaista, joka ei sovellu salonkeihin", sanoi Kurt pisteliäästi.
"Ei suinkaan", sanoi tuo kiltti rouva järkähtymättömän kohteliaasti, "muuten luotamme me täydellisesti Teidän hyvään arvosteluunne valitessanne runoa."
"Paras olisi olla sitä tekemättä", sanoi Kurt yhä vielä samalla ärtyisellä vastahakoisuudella.
Hän oli oikukas ja pidetty, ja voi tehdä paljon mikä ei kenellekään muulle olisi ollut luvallista.