"Sen olen kerran tehnyt nuoruuteni ja hulluuteni aikana, enkä tee sitä enää toisten; tiedäthän sinä minkä palkan minä siitä sain. Ei, minä en tee itseäni narriksi toista kertaa."
"Mutta hän on paljon muuttunut sen jälkeen. Hän ei ollut silloin kypsynyt tuntemaan todellista ja syvää rakkautta, mutta minä luulen, että hän nyt on."
"Valitkoon hän silloin minua arvokkaamman miehen."
He tulivat myöhään asemalle. Kurt ehti hädin tuskin ostaa piletin ja hypätä vaunuun, ennen kuin juna lähti.
"Tule luokseni, kun käyt Tukholmassa!" huusi hän Henningille.
"Tietysti", vastasi tämä ja viittasi hatullaan jäähyväisiksi.
Kurt istui vaununnurkkaan ja vaipui mietteisiinsä. On parasta sekä Dagmarille että hänelle, etteivät enää kohtaa toisiaan, ajatteli hän. He olivat kulkeneet kumpikin omalle suunnalleen, ja mikä oli särkynyt, se ei enää voinut tulla eheäksi. Hänen vasta saavutettua uskoaan ei Kurt mitenkään tahtonut häiritä; se pelasti hänet epätoivosta ja teki hänet paremmaksi. Sydämessään tunsi nuori mies kaipaavansa samallaista uskoa, mutta epäili tätä kaipuuta ja pelkäsi rakkautensa kautta joutuvansa teeskenneltyyn ja näennäiseen uskonelämään. Olihan selvää, että hän oli tehnyt siten ennenkin, koska hänen uskonsa Jumalaan oli muuttunut epäuskoksi kadottaessaan maallisen onnensa toivon, jota hän niin innokkaasti oli tavoitellut. Hänen totuutta rakastava mielensä ei vihannut mitään niin paljon kuin itsepetosta, ja sen vuoksi kuvittelihe hän omissa sekä muiden silmissä huonommaksi, kuin mitä todella oli. Erittäinkin varoi hän, etteivät henkilöt, joita hän rakasti, saaneet vaikuttaa häneen uskonnollisessa suhteessa, sillä hän tunsi kuinka suuri voima niillä oli hänen tunteelliseen sieluunsa. Sen vuoksi päätti hän paeta Dagmaria.
Kun Henning Svennius palasi asemalta, ei hän ajatellut ystäväänsä, eikä tämän asioita, eikä häntäkään, joka oli hänen sydäntään lähinnä, vaan erästä kirjettä, jonka hän oli saanut Lontoosta ja jonka sisältöä hän ei vielä ollut ilmoittanut kenellekään. Se sisälsi tietoja hänen isästään, joka oli kadonnut jäljettömiin Henningin aikaisimmassa lapsuudessa. Kirje oli eräältä mr. Jonstonelta, hiljattain kuolleen ja hyvin rikkaan Smith nimisen miehen asiamieheltä ja ystävältä. Tämä Smith oli kuolinvuoteellaan ilmaissut ystävälleen kuka hän oikeastaan oli, sekä antanut hänen toimekseen etsiä Ruotsista Smithin vaimon ja pojan, joille hän jätti koko rikkautensa, jos he vielä olivat elossa. Jos mr. Jonstone ei voisi löytää heitä kahden vuoden kuluessa, lankeisi omaisuus määrätyille hyväntekeväisyyslaitoksille. Siten seisoi kuolleen testamentissa.
Mr. Jonstone oli etsinyt ja vihdoin saanut tietoonsa Henningin, jolla oli äitinsä perhenimi. Henningin ja Jonstonen välisestä kirjeenvaihdosta selvisi, että jälkimäinen oli osunut oikeaan.
Huhu, että Henning oli saanut suuren perinnön, levisi uskomattoman nopeasti ja tuo nuori mies huomasi pian olevansa kaikellaisten uteliaitten, kerjäläisten ja toveriensa saartamana, jotka tahtoivat lainata häneltä rahoja, sekä ystävien, joiden ystävyydestä hän tähän asti oli ollut epätietoinen. Hänen vaatimattomalle luonteelleen oli tämä huomio kovin vastenmielistä, ja hän tunsi sen vuoksi todellista huojennusta otettuaan virkavapautta loppulukukaudeksi ja saadessaan kääntää vähäksi aikaa Ruotsille selkänsä. Hän matkusti Lontooseen todistaakseen itsensä oikeaksi perinnönsaajaksi ja ottaakseen sen haltuunsa. Niin suureksi tunsi hän rikkauden tuottaman velvollisuuden ja vaaran, ettei hän tuntenut iloa tästä odottamattomasta onnen käänteestä.