Hän ajatteli myöskin paljon tuntematonta isäänsä ja tunsi katkeraa kaipausta, kun ei ollut saanut tavata häntä hänen eläessään. Miksi ei isä ollut ilmaissut itseään hänelle ennen? Mr. Jonstone vastasi vältellen, kun hän kysyi sitä häneltä. Ei Henning myöskään saanut tietää, millä tavalla isä oli koonnut omaisuutensa. Mr. Jonstone ei sitä tietänyt; kun hän oli tullut tuntemaan mr. Smithin, oli tämä jo ollut rikas mies.
Henning ei voinut poistaa mielestään ajatusta, ettei tuo hänen perimänsä omaisuus ollut oikealla tavalla koottu. Häntä halutti melkein luopua siitä. Mutta tarkemmin mietittyään päätti hän kuitenkin ottaa sen vastaan. Rikkaus oli leiviskä, jonka hän oli saanut hallittavaksensa; hän ei saanut olla ottamatta sitä vastaan, hänen täytyi käyttää sitä, mutta suurimmaksi osaksi toisten hyväksi.
30.
Takkavalkea paloi iloisesti ja räiskyen Eva Warenheimin kamarissa. Uutimet olivat vedetyt syrjään ja ikkunasta näkyi osa aikaisen talviaamun kimaltelevaa tähtitaivasta. Eva pukeutui takkavalkean hohteessa. Hänen ei tarvinnut pelätä, että kukaan olisi nähnyt häntä ikkunan läpi, ainoastaan kimaltelevat tähdet kurkistivat sisään. Hän hyräili itsekseen, se oli hänen mielestään paras tapa valveutua. Kun hän oli pukeutunut, aukasi hän ikkunan ja seisoi hetkisen nauttien puhtaasta, raittiista talvi-ilmasta. Hänen alapuolellaan levisi Långsjön jäätynyt pinta ja toisella puolella oli petäjikkö kuurasta valkoisena. Tuon nuoren tytön kirkkaat silmät säteilivät kilpaa tähtien kanssa. Hän ajatteli niin iloisia ajatuksia. Parin päivän kuluttua on joulu ja Eva oli vielä kahdeksantoista vuotiaana kyllin lapsellinen tunteakseen ilon väreitä sen lähestyessä. Kurttia ja Annaa odotettiin illalla Vesterlångaan, ehkä tulee Henningkin heidän seurassaan.
Eva iloitsi siitä, että taloon tulisi taas enemmän liikettä ja elämää, että oli taas useampia pöydän ympärillä aterioidessa ja että hän saisi kuulla puhuttavan maailmasta Vesterlångan ulkopuolella. Elämä tuntui ehkä tuosta kasvavasta neitosesta yksitoikkoiselta täällä maaelämän hiljaisuudessa. Mutta hän rakasti sitä kuitenkin, sellaisena kuin se oli, vaihtelevine velvollisuuksineen, eikä hän edes tietänytkään kaipaavansa vaihtelua. Hän ei ollut koskaan lausunut viittaustakaan siihen suuntaan, mutta äiti, joka näki, mitä tarvittiin, oli tehnyt suunnitelmia nuorimman linnun lentämiseksi pesästä. Se oli vielä salaisuutena isän ja äidin välillä, tytär ei saisi siitä tietää ennen kuin jouluiltana. Eva hymyili itsekseen, seisoessaan ikkunassa.
"Oi, kuinka hauskaa, että joulu tulee pian ja että he tulevat illalla!" kuiskasi hän lapsellisen onnellisena.
Luettuaan aamurukouksensa kiiruhti hän keittiöön auttaakseen leipomisessa. Aamiaiseksi saivat vanhemmat maistaa hänen kättensä tuotteita.
"Hyvin onnistunutta", sanoi äiti tyytyväisenä ja nyykäytti ystävällisesti päätänsä tyttärellensä, joka seisoi siinä hehkuvin poskin ja vaalea tukka keittiön lämmöstä tavallistaan kiharaisempana.
"Mitäs isä sanoo?" kysyi Eva, toivoen saavansa kiitosta molemmilta.
"Kiitos, lapsukaiseni, mutta se on vielä liian tuoretta minulle", vastasi tämä, "minä en uskalla maistaa sitä vielä."